Hei hei vuosi 2012..

.. en tiedä tuleeko tätä vuotta ikävä vai ei.

Tänä vuonna on sattunut ja tapahtunut paljon.. niin hyvää - kuin ei niin hyvää.

Tänä vuonna koen kasvaneeni ihmisenä, äitinä, ystävänä.. Olen oppinut itsestäni paljon uutta. Tärkeimpänä ehkä sen kuinka vahva voin olla niin halutessani. Kuinka en sorru, vaikka kaikki ympärilläni sortuu. Tietysti minulla on asiat vielä erittäin hyvin moneen muuhun verrattuna.

Pääasia on että tämä vuosi päättyy onnellisissa ja iloisissa tunnelmissa. Olen todella tyytyväinen elämääni. En voisi tällä hetkellä juuri pyytää enempää. Mikä tämän kaiken ja tämän vuoden tarkoitus on ollut, sitä en vielä osaa sanoa. Se varmasti selviää tulevaisuudessa. Ja se on ihan hyvä niin.

Olen oppinut ehkä jopa hieman kärsivällisyyttä. Odottamista. Kaiken ei ehkä sittenkään tarvitse tapahtua NYT HETI. Joskus on parempi, että se tapahtuu vähän myöhemmin.

Olen oppinut nauttimaan itsestäni ja omasta seurastani. Olen oppinut mitä todella tarvitsen ja ansaitsen. Olen oppinut vaatimaan. Olen oppinut ajattelemaan itseäni. Olen oppinut etten voi tehdä toista onnelliseksi ennen kuin teen itseni onnelliseksi.

Olen oppinut, että vaikka joku ei rakastakaan minua juuri niin kuin minä haluaisin, ei tarkoita, etteikö hän rakastaisi minua silti juuri kaikella sillä mitä hänellä on. Olen oppinut ettei toista voi muuttaa, eikä toisen vuoksi voi muuttua. Muutoksen on lähdettävä meistä jokaisesta itsestä.

Olen oppinut, että pienessä hetkessä voi tapahtua asioita jotka jättävät jälkensä iäksi. Olen oppinut, että tämän voin aiheuttaa tietämättäni toiselle. Olen oppinut, että olen vastuussa teoistani ja sanoistani - vaikka olisin kuinka vihainen ja surullinen.

Olen oppinut myös paljon muista ihmisistä. Auttava käsi voi tulla sieltä mistä sitä osaat vähiten odottaa. Ymmärrystä sieltä minkä et tiennyt olevankaan. Ystävät muuttuvat, ja jos ymmärrän sen, ei minun tarvitse luopua heistä. Olen oppinut, että voimme tuijottaa samaa pilvenhattaraa ja nähdä ihan eri kuvion.

Olen oppinut antamaan anteeksi. Muille ja itsellenikin.

Olen oppinut paljon.

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA KAIKILLE!!

Lomille lomps!

Me suunnataan huomenna reilu 500km päähän mun vanhempien luo joulun viettoon, joten tulin toivottelemaan tänne kaikille  

OIKEIN IHANAA JA RAUHALLISTA JOULUA!! 

(kuva lainattu)

 

 

 

 

 

 

..kun en varmaan ennen pyhiä enää ehdi tänne rustailemaan.

Neuvolakuulumiset (rv27+5) tähän jouluhehkustusten lomaan, eli mulla oli tuo neuvolalääkäri ja meillä on pikkuisen kanssa kaikki hyvin. Lisääntyneet ja ajoittain hieman kivuliaat supparit aiheuttivat huolta hieman niin lääkärille kuin minullekin (jäädään seurailemaan), mutta muuten on kaikki vallan mainiokkaasti. Painokin oli noussut edellisestä käynnistä vain 800g :) Sf-mitta kasvaa omalla alakäyrällään ja oli nyt 24cm.

Lomaa on meillä 7.1. saakka, joten mitään tarkkoja aikatauluja ei ole kotiin paluun suhteen tehty ja täten reissu voi kestää kolme päivää tai kolmanteen päivään ;) Yleensä mun hermo ei kestä äitiä kovin pitkään. Katsotaan mihin mestarisaavutuksiin päästään tällä kertaa :)

Osa paketeista on jo autoon pakattu (sellaiset jotka eivät pakkasesta välitä) ja loput odottavat huomista ja esikoisen kouluun menoa. Sillä välin saan pakata niin lahjat kuin muutkin tavarat rauhassa autoon ja heti eskarin päätyttyä nostamme kytkintä. Joululoma - kyllä sitä onkin odotettu.

Muistakaahan kaikki nyt lepäillä ja huilailla kun kerrankin luvan kanssa saa!

Toivottavasti saatte kaikki muutkin viettää joulun rakkaintenne parissa, se on joulussa parasta!

HYVÄÄ JOULUA!! <3

Haaste ja tunnustus :)

Kiitos Silmu haasteesta!! :) Yritänpäs vastailla :)

Säännöt:
1. Kiitä haastajaasi ja linkkaa hänet postaukseesi
2. Vastaa haastajan 11 kysymykseen
3. Keksi 11 uutta kysymystä
4. Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät

 

 

Silmun kysymykset:  

 

 

1. Mikä on parasta mitä sinulle on tänä päivänä tapahtunut? - Lapseni sanoi minun olevan paras äiti ikinä <3

2. Kuka tai mikä sai sinut viimeksi hymyilemään? - Tämä haaste, joku muistaa minua ja blogiani :)

3. Kuvakysymys: Jos pääsisit tältä istumalta minne tahansa maailman kolkkaan helposti ja vaivattomasti, minne menisit/matkustaisit? (tässä kohtaa unohdetaan kaikki rajoitteet, lapsenhoidot, yms..) Jos mahdollista lisää tähän kohtaan kuva paikasta, jonne menisit. 

- Keniaan

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

4. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit? (ja perustelu halutessasi) - Delfiini

5. Juhlapyhiä on vuoden mittaan monenlaisia - mikä on suosikkijuhlapyhäsi? Entäs onko sinulla perinteitä liittyen tähän suosikkijuhlapyhään? - Uusi vuosi, saa aloittaa ihan luvan kanssa aina puhtaalta pöydältä jos siltä tuntuu. Perinteitä ei ole.

6. Suosikkiurheilulaji tai mieleisin tapa harrastaa liikuntaa? - Ratsastus

7. Luettele neljä asiaa, jotka ovat elämässäsi oikein hyvin ja joihin olet tyytyväinen. - Minulla on lapset, terveys, koti ja rakkautta.

8. Lempijuoma kaikista maailman juomista... - Energiajuoma :D

9. Jos sinun pitäisi vaihtaa nimesi, mikä olisi uusi nimi ? Perustelutkin voit kertoa, jos haluat. - Tähän en osaa vastata. En ole koskaan asiaa miettinyt ja kai tuo nimi on minulle niin suuri osa identiteettiä, etten osaa edes leikillään kuvitella muuttavani nimeäni. Laitetaan huonon mielikuvituksen piikkiin.

10. Paras lomamuisto? - Parasta lomassa on yleensä se odotus. Kun ei tiedä vielä mitä on tulossa (jos on siis reissuun lähdöstä kyse) ja kuinka todellisuus vastaa odotuksia. Se jännitys :)

11. Kuvakysymys: Liitä tähän kohtaan vastaukseksi kuva, joka saa sinut hyvälle tuulelle. Kerro vielä miksi kuva saa sinut hyvälle tuulelle :)  ?

 

 - Ei varmaan tarvitse perusteluita. Positiivinen ajattelu toimii aina :)

11 kysymystä haastetuille:

1. Jos saisit valita minkä vaan taidon, minkä haluisit (esim. pianon soittaminen, lentäminen tai ruuan laittaminen)?

 

 2. Lapsuuden unelma-ammatit?

 

 3. Jos saisit olla päivän joku toinen henkilö, kuka olisit? Miksi?

 

 4. Kallein hankintasi viimeisen puolen vuoden aikana?

 

5. Löytyykö kaapistasi vaate, jota et käytä mutta jota et myöskään halua heittää pois? Miksi säilytät sitä?

 

6. Elätkö unelmaasi vai unelmoitko elämääsi? Perustele.

 

7. Oletko urbaani city ihminen vai nautitko maaseudun rauhasta?

 

8.  Minkä asian muuttaisit maailmassa? Miksi?

 

9.  Musta vai valkoinen? 

 

10. Oletko joskus tehnyt jotakin sellaista, mitä uskot katuvasti lopun elämääsi?

 

11.  Mikä kuva kuvastaa olotilaasi parhaiten juuri nyt? Lisää alle ja perustele. 

 

Haastan seuraavat: (yritin katsoa sellaisia, jotka eivät olisi haastetta vielä saaneet. Vaikeaa! ja jätin suosiolla huomioimatta tuon 200 lukijan rajan..)

Lapsi rukousten. Pyykkivuoren Prinsessa

Here There Be Tygers Tyger

Pettävällä jäällä Kaipaava 

Bellywish Belly

Uusia askeleita miraana

Yhden viivan nainen naley

Meille vauva Toiveikas

Entä jos ei? Odotellen

Wanted: Ma(ha-a)sukki tuuba

Hullu toivoo toista Layla

Miksette hanki koiraa Ainu

Ajattelin samaan hurauttaa tunnustuksen, jonka olen saanut jo aikoja sitten, enkä ole vain saanut aikaiseksi tehtyä yhtään mitään. Kiitos Silmu ja Layla!!

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla

3. Kopioi Post it- lappu ja liitä se blogiisi

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it-lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Minulta tunnustus lähtee seuraaville bloggaajille (ja nyt en enää jaksa selailla kuka sen on jo saanut ja kuka ei :) ):

Lapsi rukousten. Pyykkivuoren Prinsessa

Pettävällä jäällä Kaipaava
Uusia askeleita miraana

Odottavan aika OA 

Pikku pupua odottaen... Pupu

Mielellään saa liittyä lukijoihin tai jättää puumerkkiä, että tietäisin ketä täällä käy lukemassa. Olisi hieman helpompaa vastaisuudessa myös nämä nimeämiset :) <3 Ihanaa viikonlopun jatkoa!!

  

Odottavan aika..

Taas on reilu viikko vierähtänyt. Eilen alkoi 27. raskausviikko. Niin se aika vain kulkee eteenpäin. Tässä raskaudessa on aika kulunut huomattavasti paljon nopeammin kuin ensimmäisen aikana. Silloin sitä vain odotti odottamasta päästyään ja sitten taas vaan odotti. Ja onhan se odottavan aika pitkä. Silloin olin selvillä joka päivä raskausviikoistani tarkalleen. Hyvä etten laskenut tunteja ja minuutteja laskettuun aikaan. Kaikkeen siihen laskemiseen ja odottamiseen olinkin sitten jo raskausviikon 30 paikkeilla niin kypsä, ettei mua kestänyt ystävätkään kuunnella. Tietysti ajankulkua hidasti kaikki lukuisat vaivat, joiden vuoksi makasin välillä osastolla ja jos olin kotona, niin mitään ei kuitenkaan juuri saanut tehdä.

Tässä raskaudessa on kaikki sujunut alusta asti ongelmitta. Jopa alkuraskaudessa vaivannut akne on nyt hyvää vauhtia väistymässä ainakin kasvoilta. Selässä näppyä on vielä jonkin verran. Muita vaivoja ei ole ollut ja toivottavasti ei tulekaan. Nyt on viime päivinä alkanut tuntumaan kiristävää, ahdistavaa tunnetta ylävatsalla. Ihan kuin siellä jokin painaisi tai olisi syönyt aivan liikaa. Kohtu ei kuitenkaan sinne asti vielä yllä, eli lapsi se ei ole :) Taitaa olla nuo sisuskalut jotka siirtyvät kasvavan pienokaisen tieltä uusiin korkeuksiin. Tätä en kuitenkaan miksikään vaivaksi laskisi, koska onhan se nyt kumma jos ei raskauden aikana mitään tuntemuksia olisi.

Esikoinen pitää äidin kiireisenä ja olemmekin nyt nauttineet täysin siemauksin pitkästä viikonlopusta. On nukuttu pitkään (ainakin äiti), syöty hyvin ja käyty vähän shoppailemassakin. Jokaiselle jotakin periaattella sai tuleva pienokainen pari bodya ja housut, esikoinen t-paitoja ja sukkia ja äiti uuden hupparin. Lisäksi ostin tänään ruokakauppareissulta pojalle vaihtohanskat ja itselleni pitkiksiä. Kumpikin saatiin myös uudet pipot. Olin järkyttynyt siitä kuinka kalliita pipot on; 35€ aikuisten pipoista halvimmat. Jonkinlaista lämpöä pipolta kuitenkin vaadin, mutta kyse ei mistään kovin kalliista merkeistä, koska ihan markettivalikoimasta kyse. No eipähän meillä tänä talvena päitä palele.

Äitiysavustus

Tänään tuli äitiysavustus. Ainakin yhdessä asiassa Kela näyttää toimivan reippaasti. Vasta laitoin viikko sitten hakemuksen netin kautta menemään.  Otin avustuksen siis rahana, koska en kokenut äitiyspakkauksen sisältöä täysin tarpeelliseksi, plus uskon saavani enemmän tavaraa kasaan 140€:lla kirppareilta ja tarjousten perässä juoksemalla. Täten saan myös varmasti omaa silmääni miellyttäviä vaatteita ja tavaroita. Nyt käytännössä säästän tuon Ikean reissua varten, mistä siis tarkoituksena käydä noukkimassa pinnasänky ja lipasto vauvanvaatteille ja muille vauvan tavaroille.

Vielä on paljon hankkimatta, vaikka paljon olen shoppaillutkin. Vaatepuoli alkaa olla hyvällä mallilla, ja vaunut on hankittu. Tilausta amazon.co.uk sivustolle olen viritellyt jo pitemmän aikaa ja wish list alkaa olla sen pituinen.. siellä on tarpeellista ihan tuteista ja pulloista turvakaukaloon ja sitten kaikkea vähemmän tarpeellista kuten sitteriä ja leikkimattoa. Saapa nähdä mitä sitten loppujen lopuksi tulee tilattua. Taloudellinen tilanne ei anna periksi tilata ainakaan kaikkea kerralla. etenkään näin joulun alla. kun hankintalistaan lisätään vielä esikoiselle uusi sänky+patja ja toppahaalari plus hurjat joululahjatoiveet alkaa äidin kädet olla sidotut.

..mutta kuten olen jo miljoonasti todennut: Onhan tässä vielä aikaa! :)

Tänään rv 24+5 (piti tarkistaa viereisestä laskurista) :D

Täydellinen elämä.

Kuten monet jo tietää, mun elämä on kaukana täydellisestä. Monilla kuitenkin tuntuu olevan kaikki niin ihanaa ja aurinkoista. Ainakin jos blogimaailmaa on uskominen. Usein nämä blogit ovat oikealla nimellä ja persoonalla kirjoitettuja tai päähenkilöt vähintäänkin helposti tunnistettavissa.

Ymmärrän kyllä, että kaikkea ei halua yleisesti jakaa elämästään, mutta mikä on ideana blogilla, jossa kaikki on niin täydellistä ja ihanaa. Ikinä ei mitään ikävää tai odottamatonta tapahdu. Lapset ovat kauniita, älykkäitä ja niin täydellisiä. Mies on niin huomaavainen, rehellinen, rakastava ja kohtelias ja niin täydellinen. Koti on aina siisti ja kuvat siitä on kuin suoraan sisustuslehden keskiaukeamalta. On rahaa, rakkautta ja kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Sitten kun halutaan sopia tähän täydellisen perheen muottiin niin hankitaan vielä se koira. Se koirakin on niin helvetin täydellinen että on sisäsiisti syntymästään saakka.

Miksi mä luen näitä blogeja? Miksi mä vaivaudun jos mua niin helkatisti ärsyttää.

Mä en siis oikeasti usko, että kenenkään elämä on niin täydellistä. Mä en usko että lapset ja miehet ja koirat koti on niin järjestyksessä kaiket päivät aamusta iltaan ja illasta aamuun, kun pitää antaa ymmärtää. Monet näistä seuraamieni blogien kirjoittajista ovat tuttujani, jotkut jopa kavereita tai jopa entisiä ystäviä. Useista tiedän, että elämä ei todellakaan ole niin ruusuista ja täydellistä kuin annetaan ymmärtää. On vain jokin selittämätön tarve antaa itsestään, perheestään ja elämästään sellainen kuva. Minulle herää kysymys miksi?

En minäkään jakaisi elämästäni näin paljoa jos blogia tunnistettavasti ja omalla nimelläni kirjoittaisin, mutta miksi kirjoittaisin jos en voisi kirjoittaa sitä mitä mielessäni oikeasti liikkuu?

Tällaista pohdin tänä iltana.

Terveisiä ei läheskään niin täydellisestä elämästäni :)

Kiitokset kommenttia jättäneille, saa aina hymyn huulille vaikkei ihan aiheeseen liittyisikään :D

Riittävän hyvä vanhemmuus.

Eilen illalla jäin pitkäksi toviksi pohtimaan tätä uutta (?) käsitettä "riittävän hyvä vanhempi". Aiheesta löytyy kuulemma paljon kirjallisuutta ja nyt suuri aikomukseni olisi sitä etsiä käsiini seuraavalla kirjastoreissulla.

Nyt eron jälkeen on minulla tullut moneen otteeseen erittäin riittämätön olo. Parhaani yritän ja poden huonoa omaatuntoa silloin kun näin ei ole käynyt, mutta isitä huolimatta minusta tuntuu että esikoinen jää nyt todella vähälle huomiolle. Aiemmin talossa oli kaksi aikuista, joista toinen ehti vastailla kysymyksiin ja ihailla lego-rakennelmia silloinkin kun toinen siivosi tai laittoi ruokaa. Nyt olen vain minä yksin ja mun keksittymiskyvyllä ei tehdä kovinkaan montaa asiaa yhtäaikaa. Välillä kun tuntuu ettei onnistu se yksikään. Lisäksi tämä ainainen väsymys on todellinen koettelemus. Haluaisin olla ja viettää aikaa poikani kanssa. Haluaisin tehdä yhdessä enemmän ja käydä ulkona ja olla osallistuva äiti. Nyt vaan tuntuu että en jaksa. Mennään siitä missä aita on matalin. Liikoja ei saisi itseltänsä vaatia, mutta jos meidän yhteiset hetket päivän mittaan on aina vain sohvalla kirjan lukemista tai elokuvan katselua tai lautapelejä pöydän ääressä, ei se tunnu kovin monipuoliselta.

Olen nyt pyrkinyt rauhoittamaan yhden tunnin joka päivä ihan vain poikani kanssa oleiluun. Silloin teemme noita edellä mainittuja asioita, eikä mitään muuta samaan aikaan. Olen pienestä pitäen opettanut lapseni leikkimään myös yksin, joten hän viihtyy hyvin omissa oloissaankin ja jaksaa leikkiä itsekseen. Kuitenkin tuntuu, että välillä minun pitäisi olla siellä läsnä. Kuitenkin leikkiminen hänen kanssaan tuntuu todella teennäiseltä ja vaikealta minulle. Mielikuvituksemme ovat niin eri tasoilla kuten olettaa saattaa aina kun kyseessä on lapsi ja aikuinen. Lisäksi minulla ei ole mitään hajua, mitä 6-vuotiaat pojat haluavat leikeiltänsä. Kyllä nuo miespuoliset henkilöt ovat vain paljon nokkelampia ja sulava liikkeisempiä noissa miesten jutuissa, vaikka kyse olisi vain roboteilla leikkimisestä tai painimatsista sängyllä.

Tämän yhden tunnin toimintatuokion ei tietystikkään onnistu joka päivä, mikäli on kaupass akäyntiä, harrastuksia tai muita menoja. Nukkumaanmenohetki on kuitenkin meille sellainen yhteinen rauhoittumisen paikka. Silloin luetaan iltasatu, mikäli ollaan aikataulussa, eli sängyssä ennen kahdeksaa. Mutta vähintäänkin kysellään päivän kuulumiset ja annetaan pusut ja halit ja toivotetaan hyvät yöt pitkän pitkällä rimpsulla, monella eri kielellä kuten on aina tehty :) Ne on niitä meidän hetkiä. Äiti ja poika-hetkiä.

Olen niin väsynyt olemaan väsynyt.

Harmittelen poikani puolesta kun nyt aikuisen huomio jää hänelä paljon vähemmälle kuin silloin kun talossa oli kaksi aikuista. Kuinka käy kun pikkusisko syntyy? Taas hänen saamansa huomio vähintäänkin puolittuu.. todennäköisesti vauva vaatii ajoittain paljon enemmänkin. Ja äidin väsymys taas moninkertaistuu. Minusta tulee entistä ärhäkämpi, heikkohermoisempi ja lyhyt pinnaisempi.

Voiko minusta riittää tähän kaikkeen..?

Neuvolakuulumisia..

Käväisin tänään (rv23+4) neuvolassa (yksin tällä kertaa) ja siellä oli normaalin terveydenhoitajan sijasta joku outo ja sen opiskelija. Oletettavasti puhuttiin siis vain ja ainoastaan fyysisestä terveydestä. Varoittelivat kyllä, että meidän oma th voi olla pitkäänkin poissa. Tosi harmi. Enkä voi olla miettimättä, että mitä hänelle/hänen lähipiirilleen on käynyt. Sitähän en varmasti koskaan saa tietää.

Neuvolassa kaikki oli hyvin. Paino oli taas noussut.. ihan liikaa.. Tosin söin juuri ennen neuvolaan menoa ja mulla oli enemmän vaatetta päällä kuin aiemmilla kerroilla.. Selittelyn makua, tiedetään.. Musta tulee norsu.. Verenpaine oli korkeampi myös kuin aiemmilla käynneillä. Hempat olin viime kerran laskun jälkeen saanut nyt kuriin ja olivat noussee 112->127. Ja ihan pelkällä ruokavaliolla. Tästä olen ylpeä. :) Ruisleipää, satunnaisesti muutama siivu maksamakkaraa, paprikaa, pinaatti, parsakaalta.. Lisäksi appelsiinimehua tms c-vitamiinipitoista tukemaan raudan imeytymistä ja maitotuotteet pois rautapitoisilta aterioilta. Toimii! :) Sf-mitta otettiin myös ekaa kertaa ja se näytti 19cm. Sydänäänet 140-150 ja liikkeet ++.

Sain myös Kela-paprut mukaan ja raskaustodistukset. Paperit sitten täytinkin netin kautta kaikki ja täytyy vaan se todistus sinne vielä toimittaa perästä päin.

Painoa lukuunottamatta siis kaikki vallan mainiokkaasti etenee..ja toivottavasti jatkuukin samaan malliin.. :)

Mulla on eilen ja tänään ollut sietämätöntä päänsärkyä. Olen yrittänyt nukkua sitä pois. Auttaakin hetkellisesti. Heräämisen jälkeen on n.1h särytöntä aikaa ja sitten se palaa takaisin. Panadolia kokeilin tänään kun alkaa jo hermo mennä, mutta ei siitä mitään apua ollut. Nenän limakalvot tuntuvat aroilta, että mahtaa olla jotain flunssanpoikasta puskemassa päälle ja siitä johtua päänsärkykin. Tänä iltana menen aikaisin nukkumaan ja toivottavasti huomenna särky ei enää palaa.

Materialistin onnea :)

Tänään tuli paketti postissa, tai itse asiassa kaksi. Ensimmäinen oli pehmeä ja sisälsi Villervallan vaatteita, enimmäkseen esikoiselle, mutta jotain pientä jo tulokkaallekin. Toinen paketti oli kova. Siellä on joku erikoisliukuri. Nämä kaikki siis pukinkonttiin kunhan äiti on saanu hipelöidä riittämiin.

Vaunut (käytetyt Emmaljungan yhdistelmät) on meillä nurkissa pyörinyt nyt parisen viikkoa. Huomaan aina ohikulkiessani hypisteleväni niitä. Voi kun niitä pääsisi pian jo kokeilemaan :)

Vaaville olen ostanut vaatteita jo ihan hyvän määrän. Talvipuku koossa 50-56 vielä uupuu. Äippäpakkauksen pukuja on kirppareilta tarttunut mukaan jo kaksikin, mutta onhan ne ihan liian isoja vielä tänä talvena pikkuiselle. Nyt on sitten tullut hankittua ultran jälkeen pinkkiä ja punaista ja yksi mekkokin isoveljen toimesta. Uskon että vaatteilla jo alkuun päästäisiin, mutta täytyyhän sitä jotain vielä ostella. :)

Muut hankinnat onkin sitten vielä tekemättä ihan kokonaan.. Ei ole pinnasänkyä, ei hoitopöytää.. Ei sitteriä tai muutakaan viihdykettä. Kokoajan ajattelen, että onhan tässä vielä rutkasti aikaa.. onhan tässä tosiaan vielä, mutta sillä ajalla on tapana vaan huvet ajohonkin..

Tulevalle isälle täytyy antaa pisteitä siitä, että on antanut mun vapaasti valita vaatteita ja vaunut (tai siis on ollut valinnoistani samaa mieltä) ja on mukisematta maksanut kaikesta puolet :) Jotain hyvääkin siinä siis on. :) Nyt sitten bongasin käytetyn kehdon internetin syövereistä ja odottelen nyt innolla että tuleva isäpappa tulee illalla kylästelemään, että nään saanko sen puhuttua moisen "turhakkeen" hankintaan. Se pinnasänky kun on siitäkin huolimatta ostettava. Vaikkakin sen hankintaa voi toki lykätä vähän pidemmälle.

Mä pääsen tänään katsomaan Twilight - Aamunkoi osa 2. Tätä hetkeä on odoteltu ja lput ostettu jo silloin kun ne tuli ennakkomyyntiin. En ole tainnut koskaan käydäkkään katsomassa mitään elokuvaa sen ensi-ilta päivänä..

Että tällaiset materialismikuulumiset tällä kertaa :)

Muoks. Ja tänään tosiaan rv23+0  :) <3

Muoks muoks. Tuli vielä kolmas ja neljäskin paketti postin mukana, pehmeää esikoiselle kolmannessa. Poika on toivonut jumpsuitia ja nyt sai sellaisen. Menee heti käyttöön, ei kaiken kanssa malta odottaa jouluun.. :D Neljännessä pari PO.Pin bodya pikkuiselle, käytettyjä :)

Kaikki hyvin! :)

Pitkästä aikaa täällä taas. :)

Kaikki alkaa olla oikein mallikkaasti. Pahimmat draamat on nyt toivottavasti elettyä elämää ja alkaa taa jonkinlainen tasapaino löytyä tähän meidänkin arkeen.

Ukko on edelleen ulkoruokinnassa, eikä takaisin ole paluuta. erouutiset on jaettu lapsen kanssa, joka otti ne yllättävän hyvin vastaan, vaikkei ehkä vielä olekaan ihan tajunnut tapahtumien todellista merkitystä. Uusi asunto löytyi miehelle ensikuun alusta ja siihen saakka saa punkkailla kaverinsa nurkissa, eli ei ihan kadulle kuitenkaan ole joutunut. Tavarat on meillä vielä, että ehkä se todellisuus iskee sitten paremmin niin itselle kuin lapsellekin kun on tavarat haettu ja muutettu.. Itse kyllä odotan vain innolla, että saan lisää tilaa omille ja ainaisesti lisääntyville vauvan tavaroille ja tarvikkeille. :)

Mulla on mieliala pysynyt korkealla lähipäivinä. Taitaa alkuraskauden mielialan vaihtelut alkaa jäämään viimein taa :) Musta tuntuu monilta osin, että elämä hymyilee. Nyt asiat on hyvin. Nautin kotona olosta. Nautin omasta ajasta. Nautin lapsen kanssa vietetystä ajasta. Nautin kavereiden seurasta (vaikkei sitä luksusta olekkaan tarjolla ihan riittävän usein). Nautin raskaudesta.

Tästä voi siis jo päätellä, että raskaus on sujunut hyvin ilman ongelmia. Paino on noussut terkkarin mukaan sopivasti, mun mielestä liikaa. Masu alkaa näyttää vauvamasulta pikkuhiljaa, eikä enää sellaselta läskipötsiltä kuin tähän saakka. Vauvan liikkeet tuntuu päivä päivältä kovempina ja eilen illalla kun makoilin selälläni näin jo mahan kohoilevan iskujen tahdissa <3 Myös tuleva isä on pariin otteeseen päässyt kokeilemaan tulokkaan potkuja. Isoveljen kärsivällisyys ei ole riittänyt odotella liikkumatta :)

Rakenneultrassa käytiin viime viikolla ja kaikki oli hyvin. Ultraava lääkäri oli töykeä, joten siltä osin jäi vähän huono maku suuhun. Kaikki tarvittava löytyi ja näytti normaalilta. Sieltä näyttäis olevan tulossa pikkusisko <3

Ero(tus)..

Mä olen taas ottanut vähän etäisyyttä blogimaailmaan. Alkoi tuntumaan siltä, että samoja asioita joutuu jauhamaan kokoajan. On erittäin hyvä että minulla on ihmisiä ympärillä kenelle puhua. Niin alan ammattilaisia kuin ystäviäkin. Lisäksi en yhtään aliarvioi blogin merkitystä purkukanavana. Sitten siinä vaan kävi niin, että minusta alkoi tuntumaan, että mua säälitään. Kuunnellaan säälistä ja jokaisessa puhelussa piti nyt kertoa yhtäkkiä kaikki parisuhteen käänteet kaikille. Lisäksi kävi terapauttia ja olisi ehkä sen miehenkin kanssa pitänyt jutella. Sitten se vain jäi. Tänne kirjoittaminen, nimittäin. Tuli kai parisuhdeongelmien yliannostus.

Vähän päivitystä meidän tilanteesta. Paljon on taas tapahtunut ja ehkä jotain uuttakin opittu. Onko se hyvästä vai pahasta niin sitä en vielä osaa sanoa. Mielialat ovat vaihtelevia ja olotila heittelee laidasta laitaan.
Pari viikkoa sitten mies lähti keskiviikkoiltana baariin (oli sairaslomalla). Torstaina mulla puhkesi autosta rengas, juuri kun oli aika hakea esikoinen eskarista. Yritin tietysti miehelle sitten soittaa, mutta eihän hän puhelimeen vastannut. Ei ollut tullut yöksi kotiinkaan, mikä sinänsä baari-iltojen päätteeksi on suht normaalia hänelle. Asiasta on koo parisuhteemme ajan väännetty kättä ja loppujen lopuksi olen antanut periksi sen verran, että voi olla yötä pois kunhan ilmoittaa siitä minulle (esim tekstiviesti), ettei minun tarvitse huolestua. Lisäksi miehellä on myös paha tapa olla vastaamatta puhelimeen.

Keskiviikkona hän ei ilmoittanut, ettei tule yöksi kotiin. Torstaina hän ei vastannut puhelimeen. Hän ei myöskään koskaan vaivautunut soittamaan minulle takaisin. Perjantaina puolenpäivän aikoihin hän tuli kotiin. Aikani odottelin, että jospas sieltä jonkinmoinen selitys tai anteeksipyyntö tulisi, mutta kun ainoat sanat mitä miehestä irtosi oli "Moi." ja myöhemmin "Mitä tuijotat?", en jaksanut minäkään selitellä sen enempiä vaan kun tiesin että on samana päivänä lähdössä viikonlopuksi reissuun niin totesin vain että voi jättää avaimet keittiön pöydälle kuin lähtee.

Dramaattista tai ei, mutta näin tapahtui meidän erilleen muutto. Viimeinkin.

Tästä on nyt pari viikkoa aikaa ja viime viikolla mies kävi nukkumassa yhden yön meidän sohvalla ja tällä viikolla kaksi. Hänellä ei edelleenkään ole asuntoa, mutta päätin etten ala häntä pysyvästi säälistä majoittamaan. Mikäli niitä yöpaikkoja on vuosien varrella aina baari-iltojen päätteeksi löytynyt, niin eiköhän hän jonkun paikan löydä jatkossakin. Yksi ilta hänen kanssaan meillä meni ihan ok. Yritin viritellä keskustelua ja hän keskittyi viettämään aikaa niin minun kuin lapsenkin kanssa. Tällä viikolla kaksi iltaa olikin jo sitten liikaa. Ensimmäinen meni taas suht ok, mutta toisen illan istui vain tietokoneella. (Inhoan tätä yli kaiken!! Ja hän tietää sen.)

Kahden viikon aikana olemme tapaamisten lisäksi jutelleet 2 kertaa puhelimessa (n. 30sek-1min kerrallaan) ja vaihtaneet pariin otteeseen kuulumiset facebookissa, sillojnkin lähinnä hänen siskostaa joka sai tyttövauvan viime lauantaina.

Onhan se ollut ihan kiva kun on täällä ollut. On vienyt lapsen eskariin pari kertaa ja asensi mun tietokoneeseen virusturvan joka oli päässyt vanhenemaan. Tällaisia käytännön asioita. Mutta huomaan, ettei meidän välillä tunnu olevaan mitään romanttisia tunteita. Minulla ei ole häntä ikävä (paitsi joissain käytännön asioissa), minulla on ikävä jotain seuraa. Mutta ihan kuka tahansa kavereistani kelpaisi ja varmasti mieluummin kuin juuri hän. Hän ei saa miussa aikaan mitään suurta tunteiden paloa, epätoivoa tai oikeastaan yhtään mitään tunteita.

Olen tätä asiaa nyt pohtinut tässä parin päivän ajan. En keksi muuta selitystä tunteideni totaaliseen katoamiseen ihan yhtäkkiä kuin luottamuksen häviämisen. Hän on nyt muutaman kerran valehdellut minulle ja perheterapeuteille. Tämä ehkä lisännyt epäluottamusta entisestään. Päällimmäisenä syynä epäluottamuksen syntyyn on kuitenkin tunne siitä että hän oli meitä jättämässä kun ilmoitti yhtäkkiä että muuttaa pois (vaikkei sitten niin saanutkaan aikaiseksi tehtyä). Toinen potenttiaalinen vaihtoehto tunteiden häipymiselle on luottamuksen puutteeseen liittyen, että olen vain sulkenut itseltäni nämä tunnekanavat. En anna itselleni lupaa tuntea mitään, koska uskon, että hän vain satuttaisi meitä uudelleen. Mene ja tiedä.

Meillä on kuitenkin näin ihan hyvä minä ja lapsi kertaa yksi ja puoli :)

"Puolikas" voi kans ihan hyvin. Neuvolalääkärillä käytiin ja eipä siellä kummempia tullut ilmi. Paino oli noussut edellisestä käynnistä n.1kg. Syke kuului vahvasti ja kohtu oli "mukavasti pyöristynyt". RR oli hieman kohonnut edellisestä käynnistä, mutta edelleen ihan normilukemissa. Mittaus suoritettiin tosin heti sen perään kun olin lopettanut puheen mun ja miehen erilleen "muutosta". Eli saattoi olla vähän paineita nostattava puheenaihe juuri takana. Mies tuli myös neuvolaan ihan ominensa (pelkän muistutuksen perusteella neuvola-ajasta), mikä tietysti osoittaa jonkinmoista kiinnostusta ainakin lasta kohtaan.

Kiitokset tunnustuksista, niitä suoneille :) Teen tunnustuspostauksen ensi kerralla. Ajattelen, että kuulette mielummin ensin kuulumisemme ja sen että kaikki on ihan hyvin hiljaisuudesta huolimatta.

itkublogiko?

Bellyn blogitekstiä tältä päivältä lukiessani tajusin jotain. Kopioin tähän suoraan kommentin jonka jätin hänen blogiinsa.

"Pistipäs miettimään omien kirjoituksieni sisältöä :D Blogini ei varsinaisesti ole blogi äitinä tai raskaana olosta, mutta valitusta, itkua ja hampaiden kiristystä löytyy varmasti enemmän kuin mistään muualta. Toisaalta uskon, että osa blogiani lukevista lukevat sitä juuri sen vuoksi että huomaavat, että ainaki jollain menee huonommin kuin heillä itsellään, joten ihan täyttä pettymystä en voisi senkään vuoksi toimittaa. Mutta voisin, ehkä pyrkiä kirjoittamaan välillä myös niistä asioista jotka elämässäni ovat hyvin :) Kiitos muistutuksesta!"

Minullahan on kuitenkin maailman ihanin 6-vuotias. Minä OLEN raskaana. Minulla on katto pään päällä (vaikka uusi koti onkin ollut haaveissa jo pitkään). Olen terve, ainakin fyysisesti. Minulla on aikaa olla äiti ja halua kasvattaa lapseni itse. Haluan olla paras mahdollinen äiti lapsilleni. Ei lapsetkaan aina enkeleitä ole, mutta päivääkään en vaihtaisi. 

Parisuhteeni ja yleensäkin suhde mieheeni on vaikea ja siinä ei tällä hetkellä ole kehumista. Meillä on kuitenkin ollut hyvät hetkemme, joiden voimalla vielä ainakin jaksan yrittää eteenpäin. Meillä on vielä pieni toivonkipinä. Meillä on apua käden ulottuvilla.

Kaikki järjestyy.

Aurinkoista maanantaita kaikille!

Puhu äänellä jonka kuulen.

Olo on kaikinpuolin sitä mistä tässä lauletaan..

Oheissälää...

Katsoin yhtenä iltana elokuvan "What to expect when You're expecting". Kertoo viiden eri naisen raskausajasta ja synnytyksistä. Jokaisen matka omanlaisensa. Kyseessä komedia, ehkä jopa hieman romanttinen sellainen. Elokuvana ei kovin hääppönen, mutta jos on itse raskaana, voi elokuvasta löytää hauskaa ironiaa. Tahattomasti lapsettomille en suosittele, mutta muille kyllä. En nyt tiedä onko reilu 10e elokuvalipun väärti, mutta näin ilmaiseksi katseltuna (en tunnusta tehneeni rikosta :)) ehdottomasti katsomisen arvoinen. :)

Kävin tänään kuuntelemassa ilmaista luennointia lastenvaunuista parissa lastentarvikeliikkeessä. Ehkä hieman hyväksi käyttäjä olo tuli, kun aikomustakaan minulla ei ole ko. liikkeistä vaunuja ostaa. Halusin kuulla ammattilaisen mielipiteitä siitä mitä vaunuissa pitäisi olla (eli KAIKKEA) ja mikä on ehkä turhaa (eli EI MIKÄÄN). Sain jonkinlaisen käsityksen siitä mitä haluaisin vaunuilta. Huomaan kuitenkin olevani niin pinnallinen, että minulle tuo tärkein elementi vaunuissa on kuitenkin se estetiikka. Suurin osa vaunuista on vaan niin hirveen tylsiä!! Vaunut tulen ostamaan kuitenkin ALLE 200e hintaan käytettynä. Silmät ja korvat on jo auki. Käytettynä aion ostaa kaiken muun paitsi turvakaukalon.

Sain kuitenkin päätettyä, että turvakaukaloksi meille tulee Akta Gracon Logico telakalla, koska se on niitä harvoja telakallisia jotka meidän menneen vuosituhannen malliseen autoon saa kiinni. Plus se oli suht edullisen hintainen. Väriä en vielä saanut päätetyksi, vaikka vaihtoehtoja ei hurjan montaa olekaan (kaikki yhtä tylsiä). Mutta tämä nyt siis lienee meidän ensimmäinen suurempi hankinta tässä tulevien viikkojen aikana. Samalla ostosreissulla ostan myös tukivyön mikäli en moista käyettynä löydä aiemmin. Sain kuitenkin kokoni mitattua, eli nyt uskallan ostaa nettikirppareiltakin :) Ainoa asia mikä voi kumota tämän ostospäätöksen on se, että jos joku tuttu tai sukulainen nyt yhtäkkiä ilmottaa myyvänsä minulla hyväkuntoisen telakallisen kaukalon halpan hintaan. Heihin voin ehkä luottaa, että kaukaloa ei ole kolhittu tai tiputeltu, varsinkaan kolaroitu.

Mies lähti tänään reissuun ja tulee vasta maanantaina takaisin, joten minä saan hengähdystauon kaikesta ja viettää laatuaikaa lapsosen kanssa. Kaikki tämä tulee varmasti tarpeeseen. Huomenna nautimme shoppailuista Siivouspäivän merkeissä. Koska haaveilen superlöytöjen tekemisistä rääpäleelle ja joudun ottamaan ykkösen ostoksille mukaan, "jouduimme" kertomaan vauvauutisen hänelle. Lapsi on innoissaan kovin ja mielestäni ymmärsi kiitettävän hyvin, ettei vauva ole tulossa nyt eikä kovin piankaan vielä. Voi se odottavan aika silti vielä käydä kovinkin pitkäksi. Tänään kerroin puhelimitse myös äidilleni, joka oli suht innoissaan hänkin :) Olin huomaavinani mummomaisia hssötyspiirteitä, kun hän alkoi heti miettimään, että täytyisikö meidän muuttaa ja mitä kaikkea täytyy hankkia ja taisi mainita useaan kertaan pitävänsä silmänsä auki kirpputoreja kiertäessään.

Näissä tunnelmissa aloitellaan meillä viikonloppua. Mukavaaa sellaista myös teille kaikille!! :)

Terapiaa..

Mies kävi lääkärillä ja sai reseptin kahteen eri lääkkeeseen. Toinen on masennuslääke ja toinen auttaa unirytmistä kiinnisaamisessa. On ollut tosi kielteinen lääkityksiä kohtaan, mutta lupasi aloittaa lääkitykset.. tosin vasta ensi viikolla, mutta kuitenkin.

Tänään oli tapaaminen perheterapeutin kanssa. Minähän se loppujen lopuksi olin enemmän äänessä. Ehkä liikaakin. Miehelle kun on puhuminen vaikeaa, niin täytyisi hänelle se tila osata antaa. Terapeutti oli mukavan oloinen ja ei asettunut kummanakaan puolelle, ei syyllistänyt. Etsi kummankin puolesta tarinaa niitä hyviä asioita ja näki tärkeimmäksi sen, että meillä on molemmilla kuitenkin tahto saada parisuhde toimimaan jälleen. Lähinnä puhuttiin siitä mikä on tilanne nyt ja mistä kenkä puristaa meillä kummallakin sekä siihen liittyvistä tunteista. Miehen puhuessa minulle tuli ilmi sellaisia asioita, joiden en tiennyt millään tapaa edes liittyvän tähän tilanteeseen tai kriisitilanteeseen, joka meillä on nyt käsillä.

Tulevaisuuteen ja sen suunnitteluun ei menty vielä. Terapeutin mielestä näin tulehtuneessa tilanteessa ei sovi mitään päätöksiä alkaa tekemään, koska ne olisivat hätiköityjä. Hän on varmasti oikeassa. Uusi tapaaminen sovittu viikon päähän ja mikäli ymmärsin oikein on tarkoituksena nyt kummankn miettiä omia ja toisen sanomisia ja siitä sitten lähdetään etenemään ja etsimään jonkinmoista kompromissia.

Itselleni tuli yllätyksenä se ajatus, että huomasin, että yritän muuttaa miestä. Tiedän että se ei ole mahdollista eikä ketään kohtaan oikein. Tiedän myös etten tule siinä koskaan onnistumaan. Miksi sitten yritän? Koen olevani todella takertunut ajatukseen, että tämä suhde on vain saatava toimimaan tavalla tai toisella. En suostu epäonnistumaan taas. En kuitenkaan ole valmis elämään huonossa suhteessa. Olen mielestäni tehnyt jo paljon kompromisseja ja uhrauksia suhteemme eteen ja väistämättä niitä on tehtävä vielä lisää, mikäli haluan tämän toimivaksi. Mies ei ilman muuttumista ehkä kuitenkaan minulle riitä. Hän ei ehkä pysty tarjoamaan sitä mitä minä parisuhteelta toivon ja haluan. Olisiko siis kuitenkin parempi heittää hanskat tiskiin? Eihän minulle mikään riitä kuitenkaan. Haluan se unelmien prinssin Disneyn prinsessa sadusta. Tai edes sen Unelmien Poikamiehen. Tiedän että heitä ei ole olemassa. Silti vaadin paljon, ehkä liikaakin? Onko minulla oikeus vaatia? Teoilla on seuraukset. Jos vaadin ja haluan saada mitä tiedän ansaitsevani onko seuraamuksena viettää loppuelämä yksin? Mitä olen oikeasti valmis uhraamaan tämän parisuhteen eteen? Minuuttani ja sitä millainen ihminen olen tai haluan olla ei voi olla kaupan. En voi tehdä kompromisseja joissa luovun arvoistani ja prioriteeteistä. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni, vaikka suuri osa sitä onkin jo menetetty. En ole valmis luopumaan lasteni rakkauden täyteisestä kodista, tarkoittipa se sitten yhden tai kahden vanhemman perhettä. On paljon asioita joista en ole valmis luopumaan.

Itselleni muistutukseksi kirjoitan ylös vielä ajatuksen, joka käväisi tänään mielessäni.
Jos miehen ei ole mielestäni suotavaa tehdä suuria päätöksiä masennuksen alaisena, voinko minäkään tehdä niitä raskaushormoonien alaisena??

Ahdistus

Mitä se ahdistus sitten oikeasti on, siitä en varmasti tiedä yhtään mitään. Mulla on maallikkoahdistus. Miehen läsnäolo, sen olemus, puhetyyli, katse.. kaikki saa mut tuntemaan oloni todella epämukavaksi. Mieli tekisi itkeä vaan. Miten siitä ihmisestä johon aikoinani rakastuin on tullut tuollainen. Ahdistava. Yritän ymmärtää, yritän kysyä vointia ja muita normaaleja jokapäiväisiä asioita. Vastaukseksi saan tiuskintaa ja epäkunnioittavaa puhetta. Hän ei minua suoranaisesti hauku, mutta on nyt jostain omannut tavan puhua siihen tyyliin, että kaikki on mun syytä.

Eilen illalla mulla meni hermot ihan täysin. Menin sänkyyn, jossa hän jo oli tietokoneensa kanssa. Kysyin aikooko mennä huomenna töihin kun ei tänään (ts siis eilen) sinne ollut selviytynyt. Vastaus oli "En.". Kysyin sitten vointia ja onko nyt oikeasti näin, että hän on niin väsynyt/ahdistunut/jotain, ettei enää kykene edes tihin menemään. Vastaukseksi sain kirosanojen saattelemaan, että mitä se minulle kuuluu ja ei ole minun asia. Hän voi tehdä mitä haluaa, onhan aikuinen ihminen. Eikö hänellä voi vaan muuten olla vapaapäivä (tekee päivätyötä ma-pe). Yritin siihen selvitellä, että kuinka olen hänestä huolissaan ja hän vain käski minun olla hiljaa. Tässä vaiheessa minulla jo valui kyyneleet pitkin poskia, vaikka kuinka yritin pidätellä ja pysyä rauhallisena.

Mies nousi ylös sängystä ja meni tupakalle. Hän EI polta. Kaivoi jostain vaatehuoneen kätköistä jotain mennessään ja meni parvekkeelle. Tässä kohtaa minulla heräsi epäilys, kun miehellä on joskus juhlissa ollut tapana poltella pilveä. En ole asiaa oikein hyväksynyt, mutta en suoranaisesti kieltänytkään, vaan tehnyt vain erittäin selväksi asian, että minun ja minun lapsen kotiini ei tuoda mitään laittomia aineita. Miehellä ja tämän kavereilla on tapana kääriä sätkä tupakasta ja lisätä siihen pilveä joukkoon joten päällimmäinen haju on vain tupakan haju. Parvekkeelta tultuaan hän kävi pesemässä hampaat, juomassa ja vettä tuli sänkyyn. Kysyin mitä hän teki parvekkeella ja hän sanoi polttaneensa tupakan. Kysyin mistä lähtien hän on TUPAKKAA polttanut ja mistä hän sen tupakan oli nyt kaivanut. Vastasi että hänellä oli yksi, kimpaantui taas ja alkoi minulle huutamaan kuinka minä olen ihan v***n ärsyttävä kun kyselen kokoajan ja väitän että hän valehtelee.

Tässä kohdin kysyin erittäin kauniisti, voisiko hän nukkua sohvalla tämän yön. Ei vastannut. Olin ihan rikki, poikki ja ahdistunut. Sanoin että toivoisin hänen menevän nyt sohvalle, koska hänen läsnäolonsa vetää minuakin siihen synkkään ja syvään paikkaan missä hän on. En jaksa tätä enää. Silloin alkoi syyttely; "Kuka oli täällä sängyssä ekana? Mikset voinut vain alkaa nukkumaan kun tulit sänkyyn? Miksi sun täytyy aina kysellä? Itse olet pahan olon itsellesi aiheuttanut. Minä en ole tehnyt mitään." Hän puki vaatteet päälleen ja kysyin mihin hän on menossa sanoi, ettei tiedä, johonkin. Sanoin, että jos hän lähtee keskellä yötä ulos olen minä vain entistä enemmän huolissani. Tekeekö hän itselleen tai muille jotain. Tokaisi vain ettei hän ole tekemässä kenellekään mitään, menee kaverin luo. Lopputulos oli sitten kuitenkin, että ei lähtenyt mihinkään. On viettänyt yön olohuoneessa, en tiedä onko nukkunut. Tänään ei meistä ole kumpikaan sanonut sanaakaan.

Minua ahdistaa. Vein lapsen eskariin ja takaisin tullessa iski ahdistus. Joudun viettämään koko päivän tuon ihmisen kanssa samassa asunnossa. Hän ei mene töihin, hän on siellä koko päivän. Minun oli pakko keksimällä keksiä, mihin voin itse mennä tänään, ettei minun vain tarvitsisi olla tuon ihmisen kanssa samojen seinien sisäpuolella. Kunka voi toinen ihminen saada oloni tuntumaan näin pahaksi. Näin surulliseksi. Näin ahdistuneeksi.

Ja kaiken aikaa jokin muistuttaa minua olemaan stressaamatta, koska vauva kärsii. Siinäpä vasta helppo yhtälö.

Mies ei siis ole tällä viikolla mennyt töihin, mikä lisää huolestuneisuuteni tasoa entisestään. Aiemmin hän on kuitenkin työnsä hoitanut. En edes tiedä onko hän ilmoittanut työpaikalleen, ettei ole tulossa.

Tiedän myös etten taas eilisillan tilannetta ole hoitanut mallikelpoisesti. En ole riittävän vahva. Olen heikko. Olen murtumispisteessä. Mieli tekisi vain nyt heittää mies pihalle koko asunnosta. Niinhän hän alunperin halusi. Pois minun luotani. Miksei hän nyt sitten voi lähteä. Se olisi parempi meille muille. Mutta enhän toki voi sairaalle ihmiselle sanoa, että muuta pois. Mene pois, saat meidät voimaan pahoin. Vaikka mieli tekisi. En voi.

Ultra

Tänään oli ultra. Kaikista pahoista tapahtumista ja ajatuksista huolimatta oli pikkuisella kaikki hyvin <3
Ultrassa näkyi selvästi molemmat jalat ja kädet, varpaat ja sormet, selkäranka ja kylkiluut, aivojen keskilinja, mahalaukku, virtsarakko, nenäluu ja silmien paikat. Syke oli 159 lyöntiä minuutissa. Turvotusta niskapoimussa 1,3mm, mikä kuulemma hyvä sekin. Esikoisella oli "päivää aiemmin" 1,1m. Pitkä oli pää-perämitta (69,3mm) viikkoihin nähden, mutta ei niin paljon, että olisi laskettua aikaa lähdetty muuttamaan. Pitkät oli kuulemma jalatkin.

Ultraus suoritettiin ensin vatsanpeitteiden päältä ja sitten vielä sisäkautta, kun ei niskaturvotusta meinattu saada kunnolla näkösälle. Lopuksi vielä kokeili peitteiden päältä saada hyvää profiilikuvaa meille kotiin viemisiksi, mutta rääpäleen siellä jumppaillessa ei suostunut meille nää näyttämään kuin selkäpuolta. Kuusi kuvaa saatiin kuitenkin mukaan. Ultra oli ihan perus-vanhanaikainen. Kuvat laadultaan mielestäni huonompia kuin esikoisesta 7 vuotta sitten. Rakenneultra rv 21+5, eli vasta marraskuussa. Kyllä se odottavan aika on vaan niin pitkä.

Kyselin vielä, että milloinka tulee yhteydenottoa, mikäli veriseula+ultra yhteenveto herättää huolta ja hoitaja sanoi, että saattavat jo loppuviikoksi ehtiä, mutta ensi viikolla viimeistään. Jos mitään ei kuulu on riski pienempi kuin 1:250, eli voimme huokaista helpotuksesta. Päätimme siis, että odotellaan ensi viikon loppuun ennen kuin aletaan lapselle tai sukulaisille mainostamaan uutta tulokasta. Muutama hyvä ystävä tietää, lähinnä ne jotka ovat hoidoistakin tienneet, mutta muuten ei olla vielä uutisia kovasti jaeltu. Mikäli soitti sairaalalta sitten tulee (mikä voi olla mahdollista, koska hoitoihin liittyy ns. väärän hälytyksen riskikin, on toki mahdollista muutenkin) siirtyy ilouutisten jakelu varmasti vieläkin edemmäs.

Kyllä tää on vaan yhtä jännäämistä tämä raskaana olo. :)

Edit. Lisään nyt kuvan vielä, kun sain skannattua ne koneelle :)

Apua.

Perjantaina äitini tuli kyläilemään meille. Hän ei tiedä meidän vauvanteko yrutyksestä saatikka raskaudesta vielä mitään ja panikoinkin etukäteen, että kuinka saan turvotukseni piilotettua. Tupakoinnin lopetus kuitenkin herättää jo liikaa mielenkiintoa tupakoitsevassa äidissäni. Perjantaina sitten päätin, että uhmaan fysiikan lakeja ja kokeilen jospa farkut mahtuisivat jalkaani kahden kuukauden jälkeen. Ja "zip" hyvin meni. Ei ongelmaa.

Sitten aloin kiinnittää huomiota olotilaani muuten. Aiemmin on pienikin paine alavatsalla tehnyt ikävän tunteen. Nyt kireät farkut eivät aiheuttaneet kipua tai ahdistavaa tunnetta. Minulla ei aamulla llut tullu huono olo, vaikka olin usean tunnin hereillä syömättä mitään. Voimakkaat alavatsakivut olivat myös yöna ikana haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Samoin myös rintojen arkuus. Ja turvotuskin, joka kävi varmasti jo ilmi, kun farkut mahtuivat jalkaan. Tuntojani seurailin eilisen ja tämän päivän ja olo on edelleen pelottavan hyvä. Kävin tänään salilla ja reilu 1,5h treeni ei aiheuttanut mitään kipua tai tuntemuksia vatsalla.

Nyt alkaa paniikki iskeä. Tai on se kai häilynyt ylä puolellani jo tämän pari vuorokautta. Oloani ei yhtään helpota, että mies on tänään ollut taas ihan jossain muissa maailmoissa. Heräsi aamulla kyllä ihan ihmisten aikoihin. Kävi pienen hetken ulkona kuulemma kävelyllä. Palasi takaisin sänkyyn ja makasi siellä seuraavat 5 tuntia tuijotellen kattoon ja seiniin. Yritin useaan otteeseen kysellä että mikä on hätänä ja haluaisiko jutella. Vastaukseksi sain vain, ettei halunnut jutella. Väsyttää ja ahdistaa, muuta ei suostu sanomaan. Lähdin sitten itse salille vain, jotta hän joutuisi nousemaan ylös laittamaan lapselle ruokaa. Kun tulin takaisin vajaa parin tunnin kuluttua makasi mies sohvalla ja lapsi leikki itseksensä. Eikä nyt vielä muutama tunti myöhempään ole sohvalta mies saanut itseänsä ylös. Positiivista jos täytyy löytää niin oli lapsi saanut ruokaa ja näytti mies itsekin syöneen; Kaikki sotkut oli pitkin keittiötä ja uuni päällä kun tulin. Eikä ollut ensimmäinen kerta kun on ihan lyhyen ajan sisällä unohtanu levyn tai uuniin päälle pitkäksi aikaa kunnes minä olen asian huomannut.

Mitä voin enää asioiden eteen tehdä. Olen todella huolissani niin miehen voinnista ja jaksamisesta ja samalla myös omastani. Stressaan kovasti kaikesta ja olen väsynyt kokoajan. Itsetuntoni on rapissut olemattomiin ja minusta tuntuu kuinka mies ja hänen ailahtelevaisuutensa ja tyyli jolla hän minulle puhuu repii mua johonkin syvemmälle. Huomaan ajoittain toivovani, etten olisi raskaana. Pelottavinta kaikessa, että on pariin otteeseen mieleni läpäissyt ajatus, että olisipa tämä r-oireiden yhtäkkinen häviäminen seurausta raskauden keskeytymisestä. Kuvittelen, että olisi helpompi kävellä pois miehen elämästä mikäli meillä ei olisi yhteistä lasta tuloillaan. Olen potenut todella huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Mikäli lapsella ei ole kaikki hyvin tulen syyttämään itseäni siitä koko loppuelämäni. Ei kukaan rakastava ja hyvä äiti tunne näin lastansa (vaikkakin syntymätöntä) kohtaan. Yritän olla vahva. Itsenäinen. Minun on ihan hurjan vaikea pyytää apua. Nyt kärsimme koko perhe, voimme pahoin. Tarvitsemme apua.

Tänään rv 12+2 ja huomenna on onneksi ultra. Miehellä on psyk. lääkärille aika ylihuomenna ja neljän päivän kuluttua on meillä aika perheterapeutille (?).

Jotain, mutta ei kuitenkaan mitään.. :)

Meillä ei ihmeitä täällä ole oikeastaan tapahtunut. Miehen kanssa sain jonkin sortin välirauhan tehtyä eli kai olen saanut omia tunteita jotenkuten kasattua ja yritän taas ymmärtää toista. Vaikka helppoa se ei todellakaan ole. Inhoan itseäni kun taas se olin minä joka mykkäkoulun jälkeen oli sovintoa hiomassa. Niinhän se AINA menee. Ei mies koskaan mitään aloitetta sovintoon tee. Ei ole koskaan tehnyt. Ihan sama kumpi meistä oli se joka on väärin toiminut ja riidan aikaan saanut. Ehkä mä saan sovitteluista kiitosta seuraavassa elämässäni, koska nyt sitä ei ainakaan näytä heruvan.

Nooh, välirauha on ja se kai on pääasia. Yritetään elää suht normaalisti. Ilman läheisyyttä tai minkäänlaista "lempeä" tosin, mutta puhutaan toisillemme kuin ihmiset sentään. Mies on nyt osallistunut kotiutöihin todella kiitettävästi pari päivää, mikä on tosi hyvä koska mä oon ollut tosi väsynyt ja kiukkuinen sen myötä niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Sääliksi on käynyt lapsi-raukkaa. 

Kaksi päivää vielä ekaa kolmatta jäljellä, sitten kai alettais olemaan suht turvallisilla vesillä raskauden suhteen, vaikka eihän sitä koskaan tiedä mitä sattuu ja milloin. Viimeksi tänään meinasi joku hullu teini ajaa mun päälle mopollaan. Säikäytti kyllä todella. Jos olisin ollut askeleen pidemmällä niin olisi osunut. Onneksi ei.

Maanantaina on ultra ja alustavasti puhuttiin, että sen jälkeen kerrottaisiin lapselle pikkusisaruksen tulosta. Toki on vielä aika pikä odotus isoveljellä edessä, mutta haluan myös kertoa muille ja en halua pitää lastani niin "tyhmänä", että hän olisi viimeinen joka ansaitsee tietää. Eikä tätä turvonnutta mahaa kyllä kauaa piilotellakaan. Siihen on alkanut ilmestyä hieman sellaista raskauspyöreyttä, eikä vain pelkkää yleistä turvtusta. Katselin vanhoja valokuvia ja ykkösestä oli minulla rv15 selkeä kumpu alavatsalla havaittavissa ja ilmeisesti samoilla mennään nytkin. Sanovat että toisissa raskauksissa maha tulee esiin ensimmäistä raskautta aiemmin, joten saa nähdä. Mietiskelin kyllä että onko se kohtu jo niin iso, että mahan kuuluu jo näillä viikoilla alkaa näkymään. Sikiö on 4-5cm (pää-perä) pitkä, joten täytyyhän kohdun halkaisijan olla silloin sitä isompi. Kaipa se sieltä pikkuhiljaa työntää läskejä ja muita kerroksia pois tieltään vaikka itse piilotteleekin tiukasti lantioluiden suojassa vielä. :)

Flunssa on nyt hieman helpottanut ja tietysti suuntasin tänään salille. Alkoi vain tuntumaan, että on parempi vaihtoehto treenata pikkuflunssassa kuin menettää järki täällä neljän seinän sisällä. Olo on ollut parempi koko päivän. Huomisaamu kai sen totuuden kertoo. Mulla on nyt hieman alkanut vaatimaan mietintätyötä tuo treenaaminen, kun olen pohtinut, että koska ja miten minun tulisi salitreeniäni alkaa muuttamaan. Soutamisen olen vähentänyt 10 alku- tai loppuverryttelyyn, normaalin 20-30 min sijasta. Vatsalihasliikeistä olen nyt luopunut kokonaan, koska kasvukivut tuolla kohdun seudulla todella kipeät ja jostain luin, ettei normaaleja vatsalihasliikkeitä suositella raskaana oleville. Aikomuksena selvittää mitä sitten voin tehdä. Myös alkaprässit yms joissa maha "rutistuu kasaan" alkavat pikkuhiljaa tuntumaan hieman epämukavilta. Juoksusta ja muusta tärinää aiheuttavasta liikunnasta luovuin jo ennen hoitojen alkua.

Vihainen

Flunssan suhteen tänään on ollu hieman helpompi päivä. Miehen kanssa mennään totaalista mykkäkoulua edelleen. Se yritti mulle alkaa muina miehinä juttelemaan eilen, mutta tyrmäsin sen heti alkunsa ja totesin, että mä en enää ala tähän. Sillon ku on mokannu niin se asia selvitetään ennen kuin mennään muihin keskustelun aiheisiin. Suuttui tästä, ei pyytänyt anteeksi.

Sain tänään vähän siivoiltua, hieman taisin tuota lapsityövoimaa hyväksi käyttää, ja hiljaisuus retriittiä miestä kohtaan uhmasin sen verran, että komensin sen imuroimaan olohuoneen ja makkarin. Mitään se ei ole tässä kämpässä tehnyt (jos ei sohvalla ja sängyssä makaamista lasketa) pitkään aikaan, joten jos nyt vielä toistaiseksi mun kämppistä leikkii niin saa kyllkä jotain se eteen tehdä. Mä oon oikeesti tosi ilkeä, mutta mä en oo nyt enää muutamaan päivään pessy sen pykkejä, vain omani ja lapsen. Samallahan ne siinä koneessa pyörisi, mutta periaatekysymys. Totesin sille yhtenä päivänä, että alan tehdä asioita sen hyväksi sitten ku sekin alkaa tehdä jotain meidän hyväksi. Tämä vaatteiden pesu nyt lienee ainoa tapa jolla voin sen osottaa. Kämppä nt on pidettävä suht kuosissa, koska täällä asutaan me muutkin. Miehen käyttämiä astioitakin potuttaa suuresti keräillä ympäri kämppää tiskikoneeseen, mutta en halua että alkvat haisemaan makuuhuoneessa tai olohuoneessa. Hän on siirtynyt syömään omia aikojaan, enimmäkseen iltaisin ja öisin. Ei syö meidän kanssa. Harvoin edes samaa ruokaa vaikka ruuat on vielä yhteisistä rahoista ostettukin tässä kuussa. Ensikuusta alkaen nekin on sitten omat. Tosin mies siis on edelleen muuttamassa kuun vaihteessa pois, joten pakko ollakin. Asuntoa ei ole kuitenkaan vielä saanut.

Mä tajusin eilen, että mun päällimmäinen tunne miestä kohtaa on viha. Mä olen niin vihainen sille. Hyvänä kakkosena seuraa pettymys. Mutta se viha. Olen niin vihainen, että se voi tehdä näin meille. Että se voi edes harkita jättävänsä meidät. Ja tässä huomaan asettavani itseni ja lapset uhrin asemaan, mitä missään nimessä en haluaisi. Mutta musta tämä on vain niin VÄÄRIN.

Ärsyttävä flunssa ja mies..

Mulla on tosi paha flunssa. Olen juuri lähdössä apteekkiin tutkimaan mitä vaihtoehtoja raskaana olevalla on flunssan hoitoon. Sarvikuonon ajattelin ainakin hankkia.Ennen lähtöä ajattelin tulla kuitenkin purkamaan pahaa oloani tänne, kun ei ole ketään muutakaan..

Eilen illalla olin todella kipeänä ja kysyin sitten mieheltä, että jos voisi toimittaa eskarilaisen koululle töihin mennessään, kun lähtöajat sopivat yksiin kuitenkin. Jotta minä saisin nukkua vähän pitempään, kun koululle kävelyn jälkeen en koskaan enää unta saa vaikka kuinka olisin väsynyt. Hän lupasi. Kyseli vielä onko jotain erikoista muistettvaa tai tarvitseeko koululla tehdä jotain erikoista (ei ole nyt siis kesäloman jälkeen kertaakaan vienyt lasta..). Selitin hänelle asioiden kulun ja kehotin herättämään pojan seitsemältä, jotta ehtii syödä aamupalan ja hoitaa aamupesut ja muut ilman suurempaa kiirusta. Mies lupasi näin tekevänsä.

Aamulla kävin hereillä klo 7, ja huomasin molempien miesten vielä nukkuvan. Jatkoin torkkumista, mutta en uskaltanut syvempään uneen vaipua, en tiedä miksi. Ajattelin kuitenkin, että ehkä mies oli laittanut kellon soimaan vaikka vartin yli ajatellen että saa lapsen eskarikuntoon minua nopeammin.. kävin hereillä taas 7.20. Ei mitään. Lopulta kun avasin silmäni hieman yli puoli kahdeksan eikä vieläkään kumpikaan ollut herännyt, nousin ylös, herätin pojan, keitin puuron, "syotin" lapsen, huolehdin pesut ja vaatteet päälle. Tässä vaiheessa mies nousi ylös. Ei sanonut sanaakaan. Ei minulle, ei pojalle. Istui tietokoneelle. Lähdin viemään poikaa koululle ja kun palasin takaisin oli mies lähtenyt.

Juuri eilen illalla hänelle mainitsin, että en yhtään pidä siitä että hän ei osaa pyytää anteeksi. Siis pyytää toki siinä vaiheessa kun huudan/raivoan/muuten vain huomauatan hänen tehneen jotain väärin tai jättänyt jotain tekemättä. Siloin hän pyytää anteeksi. Mutta ei koskaan ilman minun mainintaa. Vaikka varmasti tietää mokanneensa ilman että minun tarvitsee asiaa hänelle erikseen mainita.

Tänäkin aamuna olisi herätessään voinut vain tokaista, että sori en herännyt, voin kyllä viedä pojan lähtiessäni, mene sä vaan takas nukkumaan ja mä oisin ollut enemmän kuin tyytyväinen. Ihmisiähän me kaikki ollaan ja vahinkoja ja erehdyksiä sattuu. Mutta jos hän on jotain luvannut ja ei sitä tee oli syy mikä hyvänsä niin tarvitseeko minun erikseen huomauttaa, ettet taaskaan tehnyt niinkuin lupasit jotta hän voi pyytää anteeksi. Nyt en aio sanoa mitään. Tuskin sanoo hänkään. Jatkossa en apua pyytele, vaikka pää kainalossa pitäisi koululle raahautua.

Ps. Kohta lähden labraan otattamaan verikokeet. Toivottavasti flunssa ei vaikuta niiden ottoon.. :/

Huonoa onnea tilauksessa..?

Lähdin tänään kirpputorille piristämään mieltäni (shoppailuhan tunnetusti auttaa vaivaan kuin vaivaan) tai ehkä vain siitä yksinkertaisesta syystä että mulla oli kaikki leggingsit pesussa, eikä kaapissa olleista housuista tosiaan mahtunut jalkaan muuta kuin collegehousut. Eli heitin pyykkikoneen pyörimään ja suuntasin kirppikselle. No yllätyksenä tuskin tulee, että sieltä ois löytyny vaikka mitä ihanaakin ihanampia löytöjä. Keräsin kasaan kaikki suurinpiirtein oikeankokoiset äitiyshousut (jotka oli kaikki mustia, miksi??) ja suuntasin sovituskoppiin. Neljistä housuista mun päälle istui yhdet (mahalle toki jää vielä tilaa reilunlaisesti) eli ostin ne. Lisäksi mukaan tarttui kolme pitkänmallista neulepaitaa (mustia/musta-harmaita kaikki, miksi??), uusi p.o.p. masutuubi ja sitten tämä huonon onnen tilaus; Löysin nimittäin orgaanista puuvillaa olevan neulosliinan, joka oli ihan uuden veroinen ja maksoi niiiiin vähän, etten vain voinut vastustaa.. Hyi minua, Hyi, Hyi. Olen sättinyt itseäni pitkin päivää tuon reissun jäljiltä, toisaalta myös onnitellut, koska oli siellä paljon muutakin mitä olisin halunnut ostaa, mutta sain hillittyä itseni, mutta silti.. Mahaa on nyt nipistellyt pitkin iltaa eri tavalla kuin aiemmin ja mähän oon tietenki nyt ihan varma, että jotain pahaa on tapahtumassa, ja vain ja ainoastaan siksi kun menin ja ostin kantoliinan rv:lla 10+5.

Olenko minä ihminen?

Tämä teksti on kirjoitettu herkässä mielentilassa, eikä siksi sovi otettavaksi liian vakavasti.

Mä olen saannut koulutuksen kuunnella muita ja ymmärtää. Minut on opetettu olemaan tukena ja antamaan aikaa. Ammatissani minun tulee laittaa omat mielipiteet ja asenteet syrjään ja rajattomalla empatiakyvylläni asettua toisen asemaan ja auttaa ja hoitaa ja avustaa. Ja niin edelleen.

Nyt olen raskaana oleva hormoonihirviö joka ei tällä ko hetkellä ole töissä. Mies on masentunut ja sitä pitäisi ymmärtää. Mutta sanoinko jo että olen raskaana oleva hormoonihirviö?? Onko joku joskus maininnut kuinka raskausaikana mielialat vaihtelee? Ja silti mun pitäs olla nyt tässä niin kutsutussa parisuhteessa se vakaa ja järjestelmällinen, järkevästi ajatteleva osapuoli, niinkö? Koska mies on masentunut ja sitä täytyy ymmärtää. Sen hyväksi teen asioita, jotta sillä osi parempi olla ja se tulis iloisemmalle mielelle.

Mitä V****A tapahtui neuvolan esitteissäkin moneen kertaan mainituille "tuleva äiti tarvitsee huomiota" ja "viimeistään tässä vaiheessa tulevan isän on hyvä laittaa omat tarpeensa toiselle sijalle ja keskittyä odottavan äidin hyvinvointiin" ?????

Mä en todellakaan vaadi näitä. Mä en vaadi, että kukaan tekis mun puolesta yhtään sen enempää kuin ennenkään (vaik oishan se joskus kiva), mä en vaadi että mun hyvinvointi ois sen tärkeämpää kuin muidenkaan, paitsi tietysti että mun hyvinvointi on sama kuin kahden ihmisen hyvinvointi. Mutta S*****A sentään mä VAADIN, että mua kohdellaan niin kuin ihmistä! Mua ei tarvitse kohdella niinkuin vaimoa, jos siltä ei tunnu, mutta H******I sentään ihminen se minä kuitenkin olen. Jos sillä ei oo sulle paskankaan väliä, että mä kannan sun lasta sisälläni niin olkoon olematta, mutta ihminen mä silti olen. En mikään roskapussi, jonka voi dumpata tienreunaan kun siltä tuntuu ja kaivaa sieltä ne kuluneet vanhat villasukat pari viikkoa myöhemmin taas käyttöön, ku oli ne sitenki ihan kivat..

Kehotan nyt vielä lukemaan postauksen ensimmäisen lauseen uudelleen! Kiitos!

Hankinnoista

Mä en ole uskaltanut vielä ostaa mitään (siis tarkoitan YHTÄÄN MITÄÄN) vauvalle. Monista muista blogeista olen lukenut, että tavaroiden ostelu on aloitettu jo ennen raskautumista, joskus jopa ennen yritystä. Monet ovat viimeistään plussatestin tehtyään käyneet ostamassa suloisen bodyn tai nutun tulokkaalle. Itse en ole uskaltanut.

En tiedä onko ihan typerää olla näin "taikauskoinen", mutta uskon suuresti sen tuovan huonoa onnea mikäli jo tässä vaiheessa alan haalimaan tavaroita kasaan. Toisaalta järki sanoo, että pitäisi jo aloittaa niin ei tulisi niin paljon hankittavaa sinne loppuraskauteen (=rahanmenoa). Järjen ääntä kuuntelematta olen kävellyt monien hyvin "tarjousten" ohi kirpputoreilla. Näistä ovat jääneet harmittamaan ehkä eniten; Siistejä äitiyshousuja koossani 2-3e/kpl, paitoja 1-2e/kpl, sekä uudenveroiset yhdistelmävaunut 40e ja uusi rintapumppu 5e. Vatsaavia tuotteita vastaaviin hintoihin tuskin tulen löytämään, sitten kun niitä lähden etsimällä etsimään. Nyt ei enää tee edes mieli mennä kirpputorille, kun en halua tehdä tällaisia "löytöjä".

Äitiysvaatteet nyt lienevät se ensimmäinen hankinta, jonka saan/joudun tekemään ja siihen nyt ei varmasti enää kovin kauaa mene. Toistaiseksi olen selvinnyt leggings+tunika yhdistelmillä ja ikivanhoilla college-housuilla. Muut housut ei enää mahdu jalkaan. Maha ei ole mitenkään kovin kasvanut, mutta turvotusta on aikas paljon ja edellisessä kirjoituksessani mainitsemani kesällä kertyneet pari kiloa varmasti eivät edesauta asiaa. Alavatsa on kuitenkin sen verran herkkänä, ettei mitään housuja, jotka vähänkin kiristää, vaan yksinkertaisesti pysty käyttämään.

Tämän aamun ajankuluksi päätin sitten tehdä listaa erinäisistä asioista joita vauvaa varten täytyy/haluan hankkia, osa ennen ja osa jälkeen synnytyksen. En varmaan mitään uskalla ostaa vielä pitkään aikaan, mutta kun aika koittaa niin onpahan minulla lista sitten ainakin valmiina..mikäli sinne saakka päästään.

Ja jos jollain on hyviä sivustoja, mistä kannattaa tarvikkeita katsella, missä tuotteet tavalla tai toisella parempia tai halvempia kuin lastentarvikeliikkeissä niin vinkatkaa ihmeessä. Tarkoituksena on ostaa suurin osa tavaroista kuitenkin käytettyinä, mutta mikäli uutta saa käytetyn kanssa samaan tai lähes samaan hintaan niin tietysti harkitsen silloin vakaasti uuden ostamista.

Mainittakoon nyt vielä että vaatteet olen jättänyt listasta pois.

Jos huomaatte jotain oleellista listastani uupuvan, niin mainitkaa toki :)
(Jotain pientä on tallessa esikoiselta, mutta pääsääntöisesti olen kaiken myynyt eteenpäin)

- Yhdistelmävaunut
- Turvakaukalo
- Pinnasänky
- Patja
- Pinnasuojus/-pehmuste
- Peitto (on jo!)
- Lakanoita
- "Pissalakana" (on jo!)
- Hupullisia pyyhkeitä (on jo!)
- Hoitopöytä
- Hoitoalusta (se pehmuste/suoja siihen pöydän päälle....)
- Kylpyamme ja siihen jalat
- Makuupussi
- Kantoliina (useampiakin jos opin niitä käyttämään)
- Itkuhälytin
- Rintapumppu
- Imetystyyny? (harkitsen vielä)
- Maidonkerääjä
- Rintakumi?
- Tuttipulloja
- Tutteja (pari kappaletta varalle)
- Harsoja tai muita rättejä
- Vakuutus (jo raskausaikana!)
- Lisäksi oheistavaraa (vaippoja, puhdistuspyyhkeitä, vauvaöljy, talkki, sinkkivoide, Cuplaton-tipat, D-vitamiinitipat.. olikohan muuta?)

Osa yllämainituistakin voi tulla hankintaan vasta synnytyksen jälkeen, mutta seurravat ovat ainakin sellaisia, joiden hankinnalla ei ole mitään kiirettä ennen vauvan syntymää.

- Matkasänky
- Sitteri
- Syöttötuoli
- Matkarattaat
- Lelukaari/Jumppamatto
- Imetysliivejä
- Imetyspaitoja 

Ja sitten jos mietitään vielä astetta pidemmälle niin lisäksi tarvitseen jossain vaiheessa pyörään istuimen ja lapselle pyöräilykypärän ainakin, mutta ehkä ei nyt tarvitse miettiä vielä ihan näin pitkälle.. :D

Paljon on hankittavaa, ja jotain oleellista olen varmasti vielä listasta unohtanutkin, mutta täytynee sitten lisäillä, jos tulee mieleen.. 

Muoks. Yksi "hankinta" on tehtynä. Ei saa valehdella. Ostin raskautumislahjaksi itselleni (ja ehkä vähän myös vauvalle) Bola-korun melko pian plussan jälkeen (en ole tosin vielä käyttänyt).

Neuvolakuulumisia

Perjantaina pyörähdettiin neuvolassa (jonka jälkeen lähdettiin viikonlopuksi sukuloimaan, joten siksi päivityksen viivästyminen), josta tärkeimmät kuulumiset tässä:

17.8.2012 rv 10+0
paino 70,5 (eli kesän aikana noussut reilu pari kiloa, lähtöpainoksi ilmoitin 68, josta BMI 23)
RR 110/69 (matalahko, mutta mulle aika korkea, kun monesti jää yläpaineet sinne 100 kieppeille)
B-Hh (hemoglobiini) 140 (tosi hyvä)
Sykkeet saatiin kuulumaan 160+lyontiä/min

Saatiin ajat labraan (S-Tr1Seul+ Veriryhmä ja muut..?) 24.8., Ultraan 3.9. (jolloin siis  rv12+3) ja Seuraava neuvola+lääkäri 24.9.

Saatiin myös iso kasa kaikenlaista lukemista ja oheiskrääsää, johon en reissumme vuoksi ole vielä ehtinyt tutustua kummemmin.

Mies kävi samalla reissulla mys hoitajalla ja sai ajan psyk lääkärille ens kuun alkuun ja neuvolassakin otettiin meidän tilanne puheeksi ja sieltä lupasi th olla yhteydessä johonkin perheterapeuttiin/perhetyöntekijään (tai joku semmonen..), joka ottaa sitten meihin yhteyttä ja hänen kanssaan olisi mahdollista päästä jutustelemaan, ilmeisesti suhteellisen lyhyellä jonotusajalla.

Eli elämä näyttää nyt ehkä hieman valoisammalta :)

Äitiyspakkauksesta..

Kävin nyt selailemassa läpi tuota uutta äitiyspakkausta, joka eilen julkistettu. Siinä on kyllä ihan kivan näköisiä vaatteita, etenkin haalarit oli äitiyspakkauksen haalareiksi erittäin siedettävän näköisiä. Sitten aloin miettimään, että mitä mä siitä oikeasti käyttäisin ja tarvitsisin lapselle. Meillä on peitto, pyyhkeet, kynsisakset ja hiusharja (nämä olivat hydyllisimmät ensimmäisen lapsen kohdalla, ne mille oli eniten käyttöä). Vaatteet ja makuupussi puuttuu. Niitäkin tietysti tarvii. Noita vaatteita katsellessani aloin miettimään, että jos se on poika, mitä niistä käyttäisin? Jos se on tyttö, mitä niistä käyttäsin? ja kummasakin tapauksessa jäisi melkein puolet äp vaatteista käyttämättä. Sitten pohdin, että 140 eurolla saa kirpputorilta (ja ihan kaupoistakin) varmasti ison kasan vaatteita ja sen makuupussin hankittua. ja voi itse valita millaisia haluaa ostaa. Kirpputori shoppailuun aion panostaa, koska vauvojen vaatteet ei käytössä kulu, niin on ihan hullua maksaa niistä uutena hurjia summia. Plus, että niitä on AINA tarjolla myös kirppareilla. Kierrätys kunniaan nyt ainakin tässä tapauksessa. Eli näyttääpi siltä, että jää äitiyspakkaus meillä ottamatta. :) Onneksi on vielä rutkasti aikaa muuttaa mieltä jos siltä tuntuu..

(..ja taas tekee mieli lisätä, että jos edes sinne saakka päästään. Mä vaan toivon niin kovin, että kaikki menisi hyvin loppuun saakka ja saataisin pikkuinen tähän maailmaan, vaikkei tämä aina niin hyvä paikka olekaan..)

Tänään viikkoja 9+6 ja huomenna eka neuvola :)

Masennusta..?

Toissa iltana avasin keskustelua miehen kanssa.. tartuin heti sanoihin, kun hän mainitsi olevansa sekaisin ja masentunut. En ole koskaan ajatellut että mieheni voisi olla masentunut, mutta se osaltaan selittäisi paljon hänen viimeaikaisesta käytöksestään ja näistä yllättävistä elämänmuutoshaluista.

Etsi netistä Beckin masennustestin ja mieheni sai 40 pistettä. Siis 40!! 30 on jo vaikean masennuksen raja ja jo yli 17 pisteen ylityksestä suositellaan lääkärille menoa. En olis ikinä uskonut. Se sanavalinta oli ehkä hänen tapansa pyytää apua ja ehkä hän toivoi minun siihen tarttuvan. Ei vastustellut kun pyysin testin tekemään, ei myöskään yrittänyt peitellä vastauksiaan, vaan ihan minun nähteni vastasi kysymyksiin. Kertoi myös ensimmäistä kertaa lapsettomuustutkimusten ja -hoitojen olleen hänelle rankkoja. Aiemmin minulle hokenut, että ei tarvitse stressata, kuinka asioilla on tapana järjestyä, kuinka kaikelle on tarkoitus ja kyllä se sieltä tulee sitten kun on sen aika. Mutta se olikin hänelle vaikeaa, oikeasti. Suostui myös helposti kun ehdotin lääkärille hakeutumista. Perjantaiaamuna käyn hänet ihan itse saattelemassa päivystävälle hoitajalle ja toivottavasti sieltä saadaan jatkoja piakkoin. Tulostettu versio testistä lähtee hänen mukaansa.

Itselläni on hieman sekava olo. Jotenkin olen ehkä jollain sairaalla tapaa helpottunut. Ehkä tähän outoon käytökseen on jokin syy. Ehkä siellä sisällä jossain on kuitenkin vielä se ihminen johon aikoinaan ihastuin ja rakastuin. Kuitenkin tuntuu tyhmältä ja sairaalta "iloita" toisen sairaudesta. Sitten alan miettimään, miksei hän ole voinut puhua minulle tunteistaan aiemmin. Ei hän ole koskaan ollut puhuja tyyppiä, eli ehkä mun pitäis olla huojentunut myös siitä seikasta, että kaiken tämän draaman keskellä hän on avautunut minulle vaikeista tunteistaan enemmän kuin ehkä koskaan ennen.

Se onko meidän suhde pelastettavissa vaikka masennus saataisiinkin kukistettua on pitkässä kuusessa. Kukaan ei voi tietää miltä osin meidän ns. ongelmat ja miehen tunteet johtuvat masennuksesta ja miltä osin ne ovat "todellisia".

Pitkä prosessi on edessä, sen tiedän nyt. Se aloitetaan eri osoitteista ensi kuun alusta. Toivottavasti yksin olo ja hänen haluamansa oma aika saa ajatuksia selvemmäksi. Itsekään en osaa olla enää niin loukkaantunut, vihainen ja ahdistunut tästä tilanteesta. Jos taustalla on sairaus niin eihän läheistä ihmistä jätetään pulaan sillä hetkellä.

Hän on tässä parin päivän sisällä onnistunut muutaman kerran sanomaan minulle asioita todella loukkaavasti, kuten silloin toissa iltana oli keskustelumme jälkeen jälleen vailla seksiä. Itse en kokenut sitä hyväksi ajatukseksi, ottaen huomioon kuinka en tässä tilanteessa kykene erottamaan tunteitani seksistä ja kuinka se satuttaisi minua vaan entisestään, joten kieltäydyin. Pian hän lähti kaverinsa kanssa "upottamaan ajatukset alkoholiin", olisi halunnut seksiä saadakseen muuta ajateltavaa ja rentoutuakseen rankan keskustelumme jälkeen, mutta "kun en kerta voi sitä hänelle antaa niin täytyy tyytyä alkoholin suomaan vaihtoehtoon". Minulle tuli paha olo tästä, ihan kuin minä tieten tahtoa usuttaisin häntä ryyppäämään. Ja kuinka jos pian hänellä on myös alkoholiongelma niin haluaako hän minun syyttävän itseäni siitäkin - kun en kerta anna seksiä. Tälläkin uhalla kieltäydyin kunniasta jälleen tänään.

Käytännön järjestelyjä.

Jos minulla oli jokin toivonkipinä, että mies vielä mielnsä muuttaisi ja tajuaisi millaisen virheen hän on tekemässä, olen nyt siitä luopunut. Hän vakaasti etsii asuntoa ja on edelleen sitä mieltä, ettei hänellä ole muita vaihtoehtoja.

Se mitä tulee siihen epäilyyn, että onko hänellä toinen nainen, on suuri kysymysmerkki. Sitä en osaa sanoa. Hän itse sen kieltää ja on aika kärkkäästi ollut minulta seksiä vonkaamassa kunnes eilen tein erittäin selväksi, etten siihen kykene. En pysty erottamaan rakkautta ja seksiä toisistaan hänen tapauksessaan, koska tunteita on niin paljon ja se vain satuttaisi lisää. Tästä hän tietysti suuttui. Mutta ajatus siis, että jos hänellä olisi toinen nainen, ei hänen varmaan tarvitsisi seksiä minulta vonkailla.

Ajatuksia, joita pään sisään tällä hetkellä mahtuu.. päällimmäisenä lienee, etten enää haluaisikaan hänen muuttavan mieltään. En voi enää luottaa. Ei meidän suhde voisi ikinä palata entiseen. Tästä selviydytään.

Joku entisen blogini lukija mahtaa muistaakin, että minulla on myös edellisestä suhteesta vanhempi lapsi. Hän on nyt jo reipas eskarilainen, mutta hänen reaktionsa erouutiseen pelottaa. Samaan sysyyn kun vielä vetäistään, että hei, saat pikkusiskon tai -veljen niin eiköhän ole pienen ihmisen pää riittävän pyörällä. Huomioidaan nyt vielä, että tämä on jo toinen ero jonka koettelemaksi hänkin joutuu. Surullista.

Minulla menee koko elämä uusiksi. Olen opiskelija. Opiskelut jäävät nyt osaltani, koska aikuisopiskelijana ovat koulupäivät niin pitkiä (joskus jopa 12h matkoineen) etteivät päiväkodin hoitopäivissä tunnit riitä. Toisekseen en halua olla riippuvainen eksästäni. En halua joutua pyytämään apua lapsen hoidossa, joka ei ole hänen. Toki haluan, että jatkossakin ovat mahdollisimman paljon tekemisissä, mutta en halua olla riippuvainen. Itse saa apuaan ja seuraansa tarjota silloin kun siltä tuntuu.

Eli ensinnä minusta tulee työtön. Eroilmoitus kouluun ja työkkäriin ilmoittautuminen. Kelaan tieto heti kun mies saa asunnon. Asumistuki uusiksi, yh-korotus lapsilisään. Nyt jo heti täytyy opintotuki lakkauttaa. Vuokrasopimus on muutettava ainoastaan minun nimiin. Hankkia kotivakuutus, joka on miehen nimissä.

Toistaiseksi hän on sitä mieltä, ettei ole meiltä mitään huonekaluja tms mukaansa ottamassa, paitsi ehkä patjan, jotta on missä nukkua. Sinänsä aika reilua, koska tavarat ovat suurimmaksi osaksi minun. Kun muutimme yhteen hän toi mukanaan vaatteensa ja minä kaiken muun. Toki joitain hankintoja olemme yhteiselomme aikana tehneet (atk-pöytä, uusi sänky, yöpöydät, pieni kirjahylly, tv-taso, tekstiilejä ja astioita). Tietokone on hankittu myös yhteiselomme aikana, mutta sen saa mies viedä ilman mitään narinoita. Hän tarvitsee sitä työssään ja minulla on kuitenkin tämä läppäri, vaikka vanha onkin, mutta toivottavasti kestää vielä vuoden tai pari.

Mitähän käytännön asioita olen unohtanut ajatella. Olen tehnyt tämän ennenkin, joten mitään paniikkia ei käytännön asioiden pitäisi minulle aiheuttaa. Jotain voi silti tietysti unohtua.

Uusi blogi ja uusi elämä..

Aloitin uuden blogin, jotta en kääntäisi veistä haavassa niille lapsettomille lukijoille, jotka ovat seuranneet matkaani hedelmöityshoitojen läpi plussaan. Tämä blogi sisältää elämää plussan jälkeen.

Niinhän sitä olisi äkkiä luullut, että kaikki maailman toiveet on täyttyneet kun ensimmäisellä icsi-hoidolla juuri me tullaan raskaaksi. Muutama päivä leijutaan pilvissä ja ollaan onnellisia. Suunnitellaan tulevaa ja elämä tuntuu niin ihanalta, että ei mitään rajaa. Mun elämä on täydellistä, kunnes eräänä päivänä...

Juttelemme pienen riidan jälkitunnelmissa mieheni kanssa sängyssä illalla ennen nukkumaan menoa. Tunnen kuinka pieni kinastelu on puhdistanut ilmaa välillämme. Tunnen väärin. Mies pudottaa pommin. "Voisi olla parempi jos me erottaisiin." kuuluu lausahdus viereltäni. SIIS TÄH?? ANTEEKSI?? MITÄ V****A?? Just vasta muutama viikko sitten saatiin tietää että meistä tulee perhe. Ihan oikea, kokonainen perhe. Vaan rakas miehenipä ilmoittaakin ihan kirkkaalta taivaalta että HÄHÄÄ; EIPÄS TULEKAAN!

Voitte kuvitella sitä raivon määrää ja kaikkia niitä muita tunteita sen raivon alla jotka nousivat pintaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun pitäisi olla meidän molempien elämien onnellisin aika käsillä. Olemmehan me kinastelleet ja välillä ihan kunnolla riidelleetkin, mutta ehkä kerran kuussa, ei joka päivä tai edes joka viikko. Suurimmaksi osaksi olemme eläneet sovussa ja minun kuvitelmissani ottaneet etäisyyttä lapsettomuushoitojen tuomaan stressiin ja paineeseen. Vaan kaikessa hiljaisuudessa onkin mieheni ottanut etäisyyttä minuun, näkemättä aiheelliseksi informoida minua asiasta. Edes mainita, että hänellä on epäilyksiä suhteemme suhteen. Ei koko suhteemme aikana hän ole kertaakaan sanonut puolikasta sanaa siihetn suuntaan, että olisin alkanut epäillä, että suhteemme ei ehkä kestäisikään loppuelämää. Ei kaksivuotisen lapsettomuushankkeen aikana. Ei silloin kun mietittiin mennäänkö hoitoihin vai ei. Ei sanan puolikastakaan. Vaan nyt kun olen raskaan, kun meille on syntymässä maaliskuussa yhteinen lapsi. Olen sanaton. Olen sanattoman pettynyt.

Eli ainakin näin aluksi tämä blogi pyörinee aika paljon sen ympärillä, että kuinka meidän ero etenee tai on etenemättä. Kuinka selviydyn ilman miestä pahoinvoinneista, mielialanvaihteluista ja elämästä noin yleensä. Ensi viikon perjantaina on neuvola ja ajattelin sieltä ainakin kysellä jutteluapua, jos ei meille yhdessä niin sitten minulle itselleni ainakin. Neuvolaan olemme kuitenkin näillä näkymin menossa yhdessä.

Yritän niin kovasti olla olematta vihainen. Olla ajattelematta itseäni uhrina. Olla katkeroitumatta. Yritän niin kovasti.