Pikku Prinsessa on syntynyt

18.3 meille syntyi täydellistäkin täydellisempi pikkuinen prinsessa pientä perhettämme täydentämään. Mitat olivat 3600g ja 51cm. <3

Synnytys oli aika pitkä, eikä mennyt ollenkaan niin kuin olisin toivonut. Siitä kuitenkin selvittiin ja lopputulos oli mitä parahin. Kirjoittelen synnytyskertomuksen hieman paremmalla ajalla sitten, toivottavasti joskus lähitulevaisuudessa.

Kotiin päästiin jo toisena päivänä synnytyksestä ja vauva-arki on alkanut sujumaan ehkä hieman liiankin helposti :) Viime yönäkin neiti herätti 23-09 välillä vain kaksi kertaa. Kummallakin kerralla söi n.20 min ja jatkoi heti unia. Mistään rutiineista on turha tietenkään puhua kun ekaa viikkoa elellään, mutta ei mua haittaa ollenkaan saada nukkua öisin, vaikka ajattelinkin, että se tulee olemaan erittäin harvinaista herkkua.

Tuore isä on ollut meillä nyt tutustumassa tyttäreensä ja ollut suureksi avuksi myös esikoisen kanssa. Esikoinen puolestaan tykkää pikkusiskosta hirmuisesti, mutta selvästikin harmittelee kun kaikki ei enää pyörikään hänen ympärillään. Ilkeäksi ei onneksi ole alkanut, mutta hakee kyllä huomiota aiempaa enemmän. Olen sitä pyrkinyt tietysti mahdollisimman paljon antamaan, mutta kyllähän se hieman mietityttää, että kuinka kauan kestää pienellä ihmisellä oppia siihen, ettei maailma pyörikään vain hänen napansa ympärillä. Toisaalta ymmärtää asian hyvin, mutta toisaalta on kuitenkin saanut olla se ainoa lapsi 7 vuotta, joten muutos on suuri.

Opetteluahan tämä on meille kaikille, mutta tätä onnellisuuden ja ylpeyden määrää on mahdotonta kuvailla. En voi uskoa, että rakkauteni määrä on tuplaantunut <3

Äitinä olon ja äidiksi tulon ihanuuksia..

Mä olen näköjään taas vajonnut blogihiljaisuuteen. Hengissä kuitenkin ollaan ja yhtenä kappaleena.

Tän kuukauden aikana on taas ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, mutt atoisaalta taas mikään ei kuitenkaan ole muuttunut.
Mä olen saanu juhlistaa äitinä oloa 7 vuoden merkkipaalun muodossa, eli esikoinen täytti vuosia. Lähinnä siitä tuli mulle erittäin vanha olo. Olen erittäin kiitollinen lapsestani ja en voisi elämältä mitään muuta toivoa. Äitinä olo on ihan parasta. Mä olen nauttinut todella paljon siitä että saan jakaa arkeni jokaisen päivän tuon höpönassun kanssa (vaikka just nyt se kiljuu tuolla sydämensä kyllyydestä kun nukahti eskaripäivän jälkeen ja jouduin herättämään kesken unien). On ihana huomata käytösmalleja ja arvoja joita olen lapselleni opettanut ja nyt hän itse niitä käyttää ja tuo ilmi. Vaikkei kaikki aina menekään niin kuin elokuvissa ja lapsi harvemmin toimii niin kuin ajatus, on elämä lapsen kanssa kuitenkin niin ihanaa. En osaa kuvitella yhtään missä olisin tai millainen aikuinen minusta olisi kasvanut, ellen olisi saanut tulla lapseni kasvatettavaksi jo parikymppisenä. Mun on aina ollut erittäin vaikea ymmärtää ikäisiäni lapsettomia. Kuinka he saavat elämänsä kulumaan ja mitä ovat ne asiat jotka heille tuovat nautintoa? Paremmin kuin hyvin olen kuitenkin lähivuosina oppinut, että se ei ole jokaisen oma valinta.

Nyt minusta on tulossa viimein äiti uudestaan. Toisen kerran. Välillä olen pakahtua onnesta asiaa ajatellessani, välillä minut valtaa pakokauhu. Lieneekö raskaushormooneillakin sormensa pelissä. Ehdottoman varma olen kuitenkin siitä että se on pelkästään hyvä asia. Tulen antamaan kaikkeni ja tekemään parhaani. Pakko on vain toivoa, että se riittää.

Jouduin jo synttärien kynnyksellä punnitsemaan lasten välistä tärkeysjärjestystä kun jouduin tiheiden, kivuliaiden supistusetn vuoksi osastolle yhdeksi yöksi, eikä tietystikkään mitään takuita ollut että pääsisin seuraavana päivänä kotiin ja juhlia esikoiselleni järjestämään. Jokin sisälläni sanoi, että vauvalla on kuitenkin kaikki hyvin ja minun tulisi olla kotona esikoiseni luona. Hänen ei kuulu joutua viettämään yhtään syntymäpäivää ilman äitinsä läsnäoloa. Toisaalta linjalla oli myös toisen lapseni terveys. Vaikka tunne olikin vahva kaipasin silti toisen ihmisen varmistusta asiaan ja aikani osastolla tapeltuani pääsin lääkärille yhden yön jälkeen, vaikka hän oli jo aamulla päättänyt, että minun tilanteeni tarkistetaan vasta sitä seuraavana päivänä. Vaihtoehtoisesti olisin voinut lähteä sairaalasta omalla vastuulla, ilman lääkärin tarkastusta, mitä en kuitenkaan halunnut sitten tehdä. Loppu hyvin kaikki hyvin. 5 tuntia säännöllisiä ja kipeitä suppareita ei ollut aikaansaanut suurempaa kypsymistä kohdunsuulla, joten sain lääkärin siunauksella lähteä kotiin. Lupauduin muutamaksi päiväksi vuodelepoon joka jäi kyllä synttäreiden vuoksi toteutumatta, mutta kyllä mä nyt yritin kuitenkin ottaa aiempaa rauhallisemmin.

Nyt on olo tasaantunut, supistukset vähentyneet muutamaan hassuun per päivä ja muutenkin olo on taas ihan mitä mainioin. Liitoskipuja ja muita nipistelyjä ja nippailuja toki on, mutta enpä nyt niistä kävisi kovasti valittelemaan. Yöni saan päänsäntöisesti nukku edelleen ilman ylimääräisiä vessareissuja tai muita heräilyjä. Hengästymistä on toki havaittavissa entistä useammin. Toinen lonkka vaivaa myös ajottain - nivelten löystymistä lienee.

Mieliala on pääsääntöisesti myös ollut korkealla, joskus jopa huolestuttavan korkealla. Innolla odottelen tulevaa ja nautin kotona olosta. Äitiysloma alkaa virallisesti ensi viikon perjantaina, mutta tämä varaslähtö kotona oleiluun on tullut kyllä tarpeeseen. Ei ole kyllä kaiken sen kärsimyksen väärti käydä töissä loppuraskaudessa :D Paljon mieluisampaa tämä oloista ja tuntemuksista nautiskelu.

Aloittelin viime viikolla äitiysjoogaa ja siellä nyt ajattelin käydä kerran viikossa ainakin muutaman viikon, mikäli vointi sen vain sallii. Hengitysharjoituksiahan tuo enimmäkseen pitää sisällään, eli ei siitä haittaa ainakaan voi olla tulevaa synnytystä ajatellen.

Tästäpä aasinsiltana synnytykseen. Sillekin olen nyt jo uskaltanut muutaman ajatuksen uhrata ja uskaltanut jo ehkä hieman haaveilla normaalista alatiesynnytyksestä. Toki minulla on vielä 14.2. ultra, jossa tehdään synnytystapa-arvio ja tarkistellaan vaavin koko. (Oli muuten rv31+6 arvio 1939g, kun synnärillä ultrasivat.) Eli voihan tuolta vielä jotain yllättävää sektioon johtavaa löytyä, mutta se on sitten sen ajan murhe. Ehdottomasti haluaisin normisynnytyksen ja senkin mielellään ilman mitään käynnistyksiä.

Tein Doula-varauksen. Päädyimme siihen lopputulokseen, että vaikka lapsen isä suunnittelee tulevansa synnytykseen mukaan, pyydämme silti mukaan myös doulan. Tuli minulle uutena tietona, että doula ja isä voivat olla molemmat synnytyksessä mukana ja kun tämän kuulin niin ehdottomasti doulan sitten mukaan halusin. Pyyntö on nyt laitettu eteenpäin ja toivottavasti sieltä pian jotain kuuluu, koska viikkoja on jo aika monta kasassa ja olisi mukava heitä (nimetään aina kaksi per äiti) ennen synnytystäkin jo ainakin kerran mielellään pari.

Odottavan aika..

Taas on reilu viikko vierähtänyt. Eilen alkoi 27. raskausviikko. Niin se aika vain kulkee eteenpäin. Tässä raskaudessa on aika kulunut huomattavasti paljon nopeammin kuin ensimmäisen aikana. Silloin sitä vain odotti odottamasta päästyään ja sitten taas vaan odotti. Ja onhan se odottavan aika pitkä. Silloin olin selvillä joka päivä raskausviikoistani tarkalleen. Hyvä etten laskenut tunteja ja minuutteja laskettuun aikaan. Kaikkeen siihen laskemiseen ja odottamiseen olinkin sitten jo raskausviikon 30 paikkeilla niin kypsä, ettei mua kestänyt ystävätkään kuunnella. Tietysti ajankulkua hidasti kaikki lukuisat vaivat, joiden vuoksi makasin välillä osastolla ja jos olin kotona, niin mitään ei kuitenkaan juuri saanut tehdä.

Tässä raskaudessa on kaikki sujunut alusta asti ongelmitta. Jopa alkuraskaudessa vaivannut akne on nyt hyvää vauhtia väistymässä ainakin kasvoilta. Selässä näppyä on vielä jonkin verran. Muita vaivoja ei ole ollut ja toivottavasti ei tulekaan. Nyt on viime päivinä alkanut tuntumaan kiristävää, ahdistavaa tunnetta ylävatsalla. Ihan kuin siellä jokin painaisi tai olisi syönyt aivan liikaa. Kohtu ei kuitenkaan sinne asti vielä yllä, eli lapsi se ei ole :) Taitaa olla nuo sisuskalut jotka siirtyvät kasvavan pienokaisen tieltä uusiin korkeuksiin. Tätä en kuitenkaan miksikään vaivaksi laskisi, koska onhan se nyt kumma jos ei raskauden aikana mitään tuntemuksia olisi.

Esikoinen pitää äidin kiireisenä ja olemmekin nyt nauttineet täysin siemauksin pitkästä viikonlopusta. On nukuttu pitkään (ainakin äiti), syöty hyvin ja käyty vähän shoppailemassakin. Jokaiselle jotakin periaattella sai tuleva pienokainen pari bodya ja housut, esikoinen t-paitoja ja sukkia ja äiti uuden hupparin. Lisäksi ostin tänään ruokakauppareissulta pojalle vaihtohanskat ja itselleni pitkiksiä. Kumpikin saatiin myös uudet pipot. Olin järkyttynyt siitä kuinka kalliita pipot on; 35€ aikuisten pipoista halvimmat. Jonkinlaista lämpöä pipolta kuitenkin vaadin, mutta kyse ei mistään kovin kalliista merkeistä, koska ihan markettivalikoimasta kyse. No eipähän meillä tänä talvena päitä palele.

Riittävän hyvä vanhemmuus.

Eilen illalla jäin pitkäksi toviksi pohtimaan tätä uutta (?) käsitettä "riittävän hyvä vanhempi". Aiheesta löytyy kuulemma paljon kirjallisuutta ja nyt suuri aikomukseni olisi sitä etsiä käsiini seuraavalla kirjastoreissulla.

Nyt eron jälkeen on minulla tullut moneen otteeseen erittäin riittämätön olo. Parhaani yritän ja poden huonoa omaatuntoa silloin kun näin ei ole käynyt, mutta isitä huolimatta minusta tuntuu että esikoinen jää nyt todella vähälle huomiolle. Aiemmin talossa oli kaksi aikuista, joista toinen ehti vastailla kysymyksiin ja ihailla lego-rakennelmia silloinkin kun toinen siivosi tai laittoi ruokaa. Nyt olen vain minä yksin ja mun keksittymiskyvyllä ei tehdä kovinkaan montaa asiaa yhtäaikaa. Välillä kun tuntuu ettei onnistu se yksikään. Lisäksi tämä ainainen väsymys on todellinen koettelemus. Haluaisin olla ja viettää aikaa poikani kanssa. Haluaisin tehdä yhdessä enemmän ja käydä ulkona ja olla osallistuva äiti. Nyt vaan tuntuu että en jaksa. Mennään siitä missä aita on matalin. Liikoja ei saisi itseltänsä vaatia, mutta jos meidän yhteiset hetket päivän mittaan on aina vain sohvalla kirjan lukemista tai elokuvan katselua tai lautapelejä pöydän ääressä, ei se tunnu kovin monipuoliselta.

Olen nyt pyrkinyt rauhoittamaan yhden tunnin joka päivä ihan vain poikani kanssa oleiluun. Silloin teemme noita edellä mainittuja asioita, eikä mitään muuta samaan aikaan. Olen pienestä pitäen opettanut lapseni leikkimään myös yksin, joten hän viihtyy hyvin omissa oloissaankin ja jaksaa leikkiä itsekseen. Kuitenkin tuntuu, että välillä minun pitäisi olla siellä läsnä. Kuitenkin leikkiminen hänen kanssaan tuntuu todella teennäiseltä ja vaikealta minulle. Mielikuvituksemme ovat niin eri tasoilla kuten olettaa saattaa aina kun kyseessä on lapsi ja aikuinen. Lisäksi minulla ei ole mitään hajua, mitä 6-vuotiaat pojat haluavat leikeiltänsä. Kyllä nuo miespuoliset henkilöt ovat vain paljon nokkelampia ja sulava liikkeisempiä noissa miesten jutuissa, vaikka kyse olisi vain roboteilla leikkimisestä tai painimatsista sängyllä.

Tämän yhden tunnin toimintatuokion ei tietystikkään onnistu joka päivä, mikäli on kaupass akäyntiä, harrastuksia tai muita menoja. Nukkumaanmenohetki on kuitenkin meille sellainen yhteinen rauhoittumisen paikka. Silloin luetaan iltasatu, mikäli ollaan aikataulussa, eli sängyssä ennen kahdeksaa. Mutta vähintäänkin kysellään päivän kuulumiset ja annetaan pusut ja halit ja toivotetaan hyvät yöt pitkän pitkällä rimpsulla, monella eri kielellä kuten on aina tehty :) Ne on niitä meidän hetkiä. Äiti ja poika-hetkiä.

Olen niin väsynyt olemaan väsynyt.

Harmittelen poikani puolesta kun nyt aikuisen huomio jää hänelä paljon vähemmälle kuin silloin kun talossa oli kaksi aikuista. Kuinka käy kun pikkusisko syntyy? Taas hänen saamansa huomio vähintäänkin puolittuu.. todennäköisesti vauva vaatii ajoittain paljon enemmänkin. Ja äidin väsymys taas moninkertaistuu. Minusta tulee entistä ärhäkämpi, heikkohermoisempi ja lyhyt pinnaisempi.

Voiko minusta riittää tähän kaikkeen..?

itkublogiko?

Bellyn blogitekstiä tältä päivältä lukiessani tajusin jotain. Kopioin tähän suoraan kommentin jonka jätin hänen blogiinsa.

"Pistipäs miettimään omien kirjoituksieni sisältöä :D Blogini ei varsinaisesti ole blogi äitinä tai raskaana olosta, mutta valitusta, itkua ja hampaiden kiristystä löytyy varmasti enemmän kuin mistään muualta. Toisaalta uskon, että osa blogiani lukevista lukevat sitä juuri sen vuoksi että huomaavat, että ainaki jollain menee huonommin kuin heillä itsellään, joten ihan täyttä pettymystä en voisi senkään vuoksi toimittaa. Mutta voisin, ehkä pyrkiä kirjoittamaan välillä myös niistä asioista jotka elämässäni ovat hyvin :) Kiitos muistutuksesta!"

Minullahan on kuitenkin maailman ihanin 6-vuotias. Minä OLEN raskaana. Minulla on katto pään päällä (vaikka uusi koti onkin ollut haaveissa jo pitkään). Olen terve, ainakin fyysisesti. Minulla on aikaa olla äiti ja halua kasvattaa lapseni itse. Haluan olla paras mahdollinen äiti lapsilleni. Ei lapsetkaan aina enkeleitä ole, mutta päivääkään en vaihtaisi. 

Parisuhteeni ja yleensäkin suhde mieheeni on vaikea ja siinä ei tällä hetkellä ole kehumista. Meillä on kuitenkin ollut hyvät hetkemme, joiden voimalla vielä ainakin jaksan yrittää eteenpäin. Meillä on vielä pieni toivonkipinä. Meillä on apua käden ulottuvilla.

Kaikki järjestyy.

Aurinkoista maanantaita kaikille!

Oheissälää...

Katsoin yhtenä iltana elokuvan "What to expect when You're expecting". Kertoo viiden eri naisen raskausajasta ja synnytyksistä. Jokaisen matka omanlaisensa. Kyseessä komedia, ehkä jopa hieman romanttinen sellainen. Elokuvana ei kovin hääppönen, mutta jos on itse raskaana, voi elokuvasta löytää hauskaa ironiaa. Tahattomasti lapsettomille en suosittele, mutta muille kyllä. En nyt tiedä onko reilu 10e elokuvalipun väärti, mutta näin ilmaiseksi katseltuna (en tunnusta tehneeni rikosta :)) ehdottomasti katsomisen arvoinen. :)

Kävin tänään kuuntelemassa ilmaista luennointia lastenvaunuista parissa lastentarvikeliikkeessä. Ehkä hieman hyväksi käyttäjä olo tuli, kun aikomustakaan minulla ei ole ko. liikkeistä vaunuja ostaa. Halusin kuulla ammattilaisen mielipiteitä siitä mitä vaunuissa pitäisi olla (eli KAIKKEA) ja mikä on ehkä turhaa (eli EI MIKÄÄN). Sain jonkinlaisen käsityksen siitä mitä haluaisin vaunuilta. Huomaan kuitenkin olevani niin pinnallinen, että minulle tuo tärkein elementi vaunuissa on kuitenkin se estetiikka. Suurin osa vaunuista on vaan niin hirveen tylsiä!! Vaunut tulen ostamaan kuitenkin ALLE 200e hintaan käytettynä. Silmät ja korvat on jo auki. Käytettynä aion ostaa kaiken muun paitsi turvakaukalon.

Sain kuitenkin päätettyä, että turvakaukaloksi meille tulee Akta Gracon Logico telakalla, koska se on niitä harvoja telakallisia jotka meidän menneen vuosituhannen malliseen autoon saa kiinni. Plus se oli suht edullisen hintainen. Väriä en vielä saanut päätetyksi, vaikka vaihtoehtoja ei hurjan montaa olekaan (kaikki yhtä tylsiä). Mutta tämä nyt siis lienee meidän ensimmäinen suurempi hankinta tässä tulevien viikkojen aikana. Samalla ostosreissulla ostan myös tukivyön mikäli en moista käyettynä löydä aiemmin. Sain kuitenkin kokoni mitattua, eli nyt uskallan ostaa nettikirppareiltakin :) Ainoa asia mikä voi kumota tämän ostospäätöksen on se, että jos joku tuttu tai sukulainen nyt yhtäkkiä ilmottaa myyvänsä minulla hyväkuntoisen telakallisen kaukalon halpan hintaan. Heihin voin ehkä luottaa, että kaukaloa ei ole kolhittu tai tiputeltu, varsinkaan kolaroitu.

Mies lähti tänään reissuun ja tulee vasta maanantaina takaisin, joten minä saan hengähdystauon kaikesta ja viettää laatuaikaa lapsosen kanssa. Kaikki tämä tulee varmasti tarpeeseen. Huomenna nautimme shoppailuista Siivouspäivän merkeissä. Koska haaveilen superlöytöjen tekemisistä rääpäleelle ja joudun ottamaan ykkösen ostoksille mukaan, "jouduimme" kertomaan vauvauutisen hänelle. Lapsi on innoissaan kovin ja mielestäni ymmärsi kiitettävän hyvin, ettei vauva ole tulossa nyt eikä kovin piankaan vielä. Voi se odottavan aika silti vielä käydä kovinkin pitkäksi. Tänään kerroin puhelimitse myös äidilleni, joka oli suht innoissaan hänkin :) Olin huomaavinani mummomaisia hssötyspiirteitä, kun hän alkoi heti miettimään, että täytyisikö meidän muuttaa ja mitä kaikkea täytyy hankkia ja taisi mainita useaan kertaan pitävänsä silmänsä auki kirpputoreja kiertäessään.

Näissä tunnelmissa aloitellaan meillä viikonloppua. Mukavaaa sellaista myös teille kaikille!! :)

Jotain, mutta ei kuitenkaan mitään.. :)

Meillä ei ihmeitä täällä ole oikeastaan tapahtunut. Miehen kanssa sain jonkin sortin välirauhan tehtyä eli kai olen saanut omia tunteita jotenkuten kasattua ja yritän taas ymmärtää toista. Vaikka helppoa se ei todellakaan ole. Inhoan itseäni kun taas se olin minä joka mykkäkoulun jälkeen oli sovintoa hiomassa. Niinhän se AINA menee. Ei mies koskaan mitään aloitetta sovintoon tee. Ei ole koskaan tehnyt. Ihan sama kumpi meistä oli se joka on väärin toiminut ja riidan aikaan saanut. Ehkä mä saan sovitteluista kiitosta seuraavassa elämässäni, koska nyt sitä ei ainakaan näytä heruvan.

Nooh, välirauha on ja se kai on pääasia. Yritetään elää suht normaalisti. Ilman läheisyyttä tai minkäänlaista "lempeä" tosin, mutta puhutaan toisillemme kuin ihmiset sentään. Mies on nyt osallistunut kotiutöihin todella kiitettävästi pari päivää, mikä on tosi hyvä koska mä oon ollut tosi väsynyt ja kiukkuinen sen myötä niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Sääliksi on käynyt lapsi-raukkaa. 

Kaksi päivää vielä ekaa kolmatta jäljellä, sitten kai alettais olemaan suht turvallisilla vesillä raskauden suhteen, vaikka eihän sitä koskaan tiedä mitä sattuu ja milloin. Viimeksi tänään meinasi joku hullu teini ajaa mun päälle mopollaan. Säikäytti kyllä todella. Jos olisin ollut askeleen pidemmällä niin olisi osunut. Onneksi ei.

Maanantaina on ultra ja alustavasti puhuttiin, että sen jälkeen kerrottaisiin lapselle pikkusisaruksen tulosta. Toki on vielä aika pikä odotus isoveljellä edessä, mutta haluan myös kertoa muille ja en halua pitää lastani niin "tyhmänä", että hän olisi viimeinen joka ansaitsee tietää. Eikä tätä turvonnutta mahaa kyllä kauaa piilotellakaan. Siihen on alkanut ilmestyä hieman sellaista raskauspyöreyttä, eikä vain pelkkää yleistä turvtusta. Katselin vanhoja valokuvia ja ykkösestä oli minulla rv15 selkeä kumpu alavatsalla havaittavissa ja ilmeisesti samoilla mennään nytkin. Sanovat että toisissa raskauksissa maha tulee esiin ensimmäistä raskautta aiemmin, joten saa nähdä. Mietiskelin kyllä että onko se kohtu jo niin iso, että mahan kuuluu jo näillä viikoilla alkaa näkymään. Sikiö on 4-5cm (pää-perä) pitkä, joten täytyyhän kohdun halkaisijan olla silloin sitä isompi. Kaipa se sieltä pikkuhiljaa työntää läskejä ja muita kerroksia pois tieltään vaikka itse piilotteleekin tiukasti lantioluiden suojassa vielä. :)

Flunssa on nyt hieman helpottanut ja tietysti suuntasin tänään salille. Alkoi vain tuntumaan, että on parempi vaihtoehto treenata pikkuflunssassa kuin menettää järki täällä neljän seinän sisällä. Olo on ollut parempi koko päivän. Huomisaamu kai sen totuuden kertoo. Mulla on nyt hieman alkanut vaatimaan mietintätyötä tuo treenaaminen, kun olen pohtinut, että koska ja miten minun tulisi salitreeniäni alkaa muuttamaan. Soutamisen olen vähentänyt 10 alku- tai loppuverryttelyyn, normaalin 20-30 min sijasta. Vatsalihasliikeistä olen nyt luopunut kokonaan, koska kasvukivut tuolla kohdun seudulla todella kipeät ja jostain luin, ettei normaaleja vatsalihasliikkeitä suositella raskaana oleville. Aikomuksena selvittää mitä sitten voin tehdä. Myös alkaprässit yms joissa maha "rutistuu kasaan" alkavat pikkuhiljaa tuntumaan hieman epämukavilta. Juoksusta ja muusta tärinää aiheuttavasta liikunnasta luovuin jo ennen hoitojen alkua.