Riittävän hyvä vanhemmuus.

Eilen illalla jäin pitkäksi toviksi pohtimaan tätä uutta (?) käsitettä "riittävän hyvä vanhempi". Aiheesta löytyy kuulemma paljon kirjallisuutta ja nyt suuri aikomukseni olisi sitä etsiä käsiini seuraavalla kirjastoreissulla.

Nyt eron jälkeen on minulla tullut moneen otteeseen erittäin riittämätön olo. Parhaani yritän ja poden huonoa omaatuntoa silloin kun näin ei ole käynyt, mutta isitä huolimatta minusta tuntuu että esikoinen jää nyt todella vähälle huomiolle. Aiemmin talossa oli kaksi aikuista, joista toinen ehti vastailla kysymyksiin ja ihailla lego-rakennelmia silloinkin kun toinen siivosi tai laittoi ruokaa. Nyt olen vain minä yksin ja mun keksittymiskyvyllä ei tehdä kovinkaan montaa asiaa yhtäaikaa. Välillä kun tuntuu ettei onnistu se yksikään. Lisäksi tämä ainainen väsymys on todellinen koettelemus. Haluaisin olla ja viettää aikaa poikani kanssa. Haluaisin tehdä yhdessä enemmän ja käydä ulkona ja olla osallistuva äiti. Nyt vaan tuntuu että en jaksa. Mennään siitä missä aita on matalin. Liikoja ei saisi itseltänsä vaatia, mutta jos meidän yhteiset hetket päivän mittaan on aina vain sohvalla kirjan lukemista tai elokuvan katselua tai lautapelejä pöydän ääressä, ei se tunnu kovin monipuoliselta.

Olen nyt pyrkinyt rauhoittamaan yhden tunnin joka päivä ihan vain poikani kanssa oleiluun. Silloin teemme noita edellä mainittuja asioita, eikä mitään muuta samaan aikaan. Olen pienestä pitäen opettanut lapseni leikkimään myös yksin, joten hän viihtyy hyvin omissa oloissaankin ja jaksaa leikkiä itsekseen. Kuitenkin tuntuu, että välillä minun pitäisi olla siellä läsnä. Kuitenkin leikkiminen hänen kanssaan tuntuu todella teennäiseltä ja vaikealta minulle. Mielikuvituksemme ovat niin eri tasoilla kuten olettaa saattaa aina kun kyseessä on lapsi ja aikuinen. Lisäksi minulla ei ole mitään hajua, mitä 6-vuotiaat pojat haluavat leikeiltänsä. Kyllä nuo miespuoliset henkilöt ovat vain paljon nokkelampia ja sulava liikkeisempiä noissa miesten jutuissa, vaikka kyse olisi vain roboteilla leikkimisestä tai painimatsista sängyllä.

Tämän yhden tunnin toimintatuokion ei tietystikkään onnistu joka päivä, mikäli on kaupass akäyntiä, harrastuksia tai muita menoja. Nukkumaanmenohetki on kuitenkin meille sellainen yhteinen rauhoittumisen paikka. Silloin luetaan iltasatu, mikäli ollaan aikataulussa, eli sängyssä ennen kahdeksaa. Mutta vähintäänkin kysellään päivän kuulumiset ja annetaan pusut ja halit ja toivotetaan hyvät yöt pitkän pitkällä rimpsulla, monella eri kielellä kuten on aina tehty :) Ne on niitä meidän hetkiä. Äiti ja poika-hetkiä.

Olen niin väsynyt olemaan väsynyt.

Harmittelen poikani puolesta kun nyt aikuisen huomio jää hänelä paljon vähemmälle kuin silloin kun talossa oli kaksi aikuista. Kuinka käy kun pikkusisko syntyy? Taas hänen saamansa huomio vähintäänkin puolittuu.. todennäköisesti vauva vaatii ajoittain paljon enemmänkin. Ja äidin väsymys taas moninkertaistuu. Minusta tulee entistä ärhäkämpi, heikkohermoisempi ja lyhyt pinnaisempi.

Voiko minusta riittää tähän kaikkeen..?

Kaikki hyvin! :)

Pitkästä aikaa täällä taas. :)

Kaikki alkaa olla oikein mallikkaasti. Pahimmat draamat on nyt toivottavasti elettyä elämää ja alkaa taa jonkinlainen tasapaino löytyä tähän meidänkin arkeen.

Ukko on edelleen ulkoruokinnassa, eikä takaisin ole paluuta. erouutiset on jaettu lapsen kanssa, joka otti ne yllättävän hyvin vastaan, vaikkei ehkä vielä olekaan ihan tajunnut tapahtumien todellista merkitystä. Uusi asunto löytyi miehelle ensikuun alusta ja siihen saakka saa punkkailla kaverinsa nurkissa, eli ei ihan kadulle kuitenkaan ole joutunut. Tavarat on meillä vielä, että ehkä se todellisuus iskee sitten paremmin niin itselle kuin lapsellekin kun on tavarat haettu ja muutettu.. Itse kyllä odotan vain innolla, että saan lisää tilaa omille ja ainaisesti lisääntyville vauvan tavaroille ja tarvikkeille. :)

Mulla on mieliala pysynyt korkealla lähipäivinä. Taitaa alkuraskauden mielialan vaihtelut alkaa jäämään viimein taa :) Musta tuntuu monilta osin, että elämä hymyilee. Nyt asiat on hyvin. Nautin kotona olosta. Nautin omasta ajasta. Nautin lapsen kanssa vietetystä ajasta. Nautin kavereiden seurasta (vaikkei sitä luksusta olekkaan tarjolla ihan riittävän usein). Nautin raskaudesta.

Tästä voi siis jo päätellä, että raskaus on sujunut hyvin ilman ongelmia. Paino on noussut terkkarin mukaan sopivasti, mun mielestä liikaa. Masu alkaa näyttää vauvamasulta pikkuhiljaa, eikä enää sellaselta läskipötsiltä kuin tähän saakka. Vauvan liikkeet tuntuu päivä päivältä kovempina ja eilen illalla kun makoilin selälläni näin jo mahan kohoilevan iskujen tahdissa <3 Myös tuleva isä on pariin otteeseen päässyt kokeilemaan tulokkaan potkuja. Isoveljen kärsivällisyys ei ole riittänyt odotella liikkumatta :)

Rakenneultrassa käytiin viime viikolla ja kaikki oli hyvin. Ultraava lääkäri oli töykeä, joten siltä osin jäi vähän huono maku suuhun. Kaikki tarvittava löytyi ja näytti normaalilta. Sieltä näyttäis olevan tulossa pikkusisko <3

Ero(tus)..

Mä olen taas ottanut vähän etäisyyttä blogimaailmaan. Alkoi tuntumaan siltä, että samoja asioita joutuu jauhamaan kokoajan. On erittäin hyvä että minulla on ihmisiä ympärillä kenelle puhua. Niin alan ammattilaisia kuin ystäviäkin. Lisäksi en yhtään aliarvioi blogin merkitystä purkukanavana. Sitten siinä vaan kävi niin, että minusta alkoi tuntumaan, että mua säälitään. Kuunnellaan säälistä ja jokaisessa puhelussa piti nyt kertoa yhtäkkiä kaikki parisuhteen käänteet kaikille. Lisäksi kävi terapauttia ja olisi ehkä sen miehenkin kanssa pitänyt jutella. Sitten se vain jäi. Tänne kirjoittaminen, nimittäin. Tuli kai parisuhdeongelmien yliannostus.

Vähän päivitystä meidän tilanteesta. Paljon on taas tapahtunut ja ehkä jotain uuttakin opittu. Onko se hyvästä vai pahasta niin sitä en vielä osaa sanoa. Mielialat ovat vaihtelevia ja olotila heittelee laidasta laitaan.
Pari viikkoa sitten mies lähti keskiviikkoiltana baariin (oli sairaslomalla). Torstaina mulla puhkesi autosta rengas, juuri kun oli aika hakea esikoinen eskarista. Yritin tietysti miehelle sitten soittaa, mutta eihän hän puhelimeen vastannut. Ei ollut tullut yöksi kotiinkaan, mikä sinänsä baari-iltojen päätteeksi on suht normaalia hänelle. Asiasta on koo parisuhteemme ajan väännetty kättä ja loppujen lopuksi olen antanut periksi sen verran, että voi olla yötä pois kunhan ilmoittaa siitä minulle (esim tekstiviesti), ettei minun tarvitse huolestua. Lisäksi miehellä on myös paha tapa olla vastaamatta puhelimeen.

Keskiviikkona hän ei ilmoittanut, ettei tule yöksi kotiin. Torstaina hän ei vastannut puhelimeen. Hän ei myöskään koskaan vaivautunut soittamaan minulle takaisin. Perjantaina puolenpäivän aikoihin hän tuli kotiin. Aikani odottelin, että jospas sieltä jonkinmoinen selitys tai anteeksipyyntö tulisi, mutta kun ainoat sanat mitä miehestä irtosi oli "Moi." ja myöhemmin "Mitä tuijotat?", en jaksanut minäkään selitellä sen enempiä vaan kun tiesin että on samana päivänä lähdössä viikonlopuksi reissuun niin totesin vain että voi jättää avaimet keittiön pöydälle kuin lähtee.

Dramaattista tai ei, mutta näin tapahtui meidän erilleen muutto. Viimeinkin.

Tästä on nyt pari viikkoa aikaa ja viime viikolla mies kävi nukkumassa yhden yön meidän sohvalla ja tällä viikolla kaksi. Hänellä ei edelleenkään ole asuntoa, mutta päätin etten ala häntä pysyvästi säälistä majoittamaan. Mikäli niitä yöpaikkoja on vuosien varrella aina baari-iltojen päätteeksi löytynyt, niin eiköhän hän jonkun paikan löydä jatkossakin. Yksi ilta hänen kanssaan meillä meni ihan ok. Yritin viritellä keskustelua ja hän keskittyi viettämään aikaa niin minun kuin lapsenkin kanssa. Tällä viikolla kaksi iltaa olikin jo sitten liikaa. Ensimmäinen meni taas suht ok, mutta toisen illan istui vain tietokoneella. (Inhoan tätä yli kaiken!! Ja hän tietää sen.)

Kahden viikon aikana olemme tapaamisten lisäksi jutelleet 2 kertaa puhelimessa (n. 30sek-1min kerrallaan) ja vaihtaneet pariin otteeseen kuulumiset facebookissa, sillojnkin lähinnä hänen siskostaa joka sai tyttövauvan viime lauantaina.

Onhan se ollut ihan kiva kun on täällä ollut. On vienyt lapsen eskariin pari kertaa ja asensi mun tietokoneeseen virusturvan joka oli päässyt vanhenemaan. Tällaisia käytännön asioita. Mutta huomaan, ettei meidän välillä tunnu olevaan mitään romanttisia tunteita. Minulla ei ole häntä ikävä (paitsi joissain käytännön asioissa), minulla on ikävä jotain seuraa. Mutta ihan kuka tahansa kavereistani kelpaisi ja varmasti mieluummin kuin juuri hän. Hän ei saa miussa aikaan mitään suurta tunteiden paloa, epätoivoa tai oikeastaan yhtään mitään tunteita.

Olen tätä asiaa nyt pohtinut tässä parin päivän ajan. En keksi muuta selitystä tunteideni totaaliseen katoamiseen ihan yhtäkkiä kuin luottamuksen häviämisen. Hän on nyt muutaman kerran valehdellut minulle ja perheterapeuteille. Tämä ehkä lisännyt epäluottamusta entisestään. Päällimmäisenä syynä epäluottamuksen syntyyn on kuitenkin tunne siitä että hän oli meitä jättämässä kun ilmoitti yhtäkkiä että muuttaa pois (vaikkei sitten niin saanutkaan aikaiseksi tehtyä). Toinen potenttiaalinen vaihtoehto tunteiden häipymiselle on luottamuksen puutteeseen liittyen, että olen vain sulkenut itseltäni nämä tunnekanavat. En anna itselleni lupaa tuntea mitään, koska uskon, että hän vain satuttaisi meitä uudelleen. Mene ja tiedä.

Meillä on kuitenkin näin ihan hyvä minä ja lapsi kertaa yksi ja puoli :)

"Puolikas" voi kans ihan hyvin. Neuvolalääkärillä käytiin ja eipä siellä kummempia tullut ilmi. Paino oli noussut edellisestä käynnistä n.1kg. Syke kuului vahvasti ja kohtu oli "mukavasti pyöristynyt". RR oli hieman kohonnut edellisestä käynnistä, mutta edelleen ihan normilukemissa. Mittaus suoritettiin tosin heti sen perään kun olin lopettanut puheen mun ja miehen erilleen "muutosta". Eli saattoi olla vähän paineita nostattava puheenaihe juuri takana. Mies tuli myös neuvolaan ihan ominensa (pelkän muistutuksen perusteella neuvola-ajasta), mikä tietysti osoittaa jonkinmoista kiinnostusta ainakin lasta kohtaan.

Kiitokset tunnustuksista, niitä suoneille :) Teen tunnustuspostauksen ensi kerralla. Ajattelen, että kuulette mielummin ensin kuulumisemme ja sen että kaikki on ihan hyvin hiljaisuudesta huolimatta.

Vihainen

Flunssan suhteen tänään on ollu hieman helpompi päivä. Miehen kanssa mennään totaalista mykkäkoulua edelleen. Se yritti mulle alkaa muina miehinä juttelemaan eilen, mutta tyrmäsin sen heti alkunsa ja totesin, että mä en enää ala tähän. Sillon ku on mokannu niin se asia selvitetään ennen kuin mennään muihin keskustelun aiheisiin. Suuttui tästä, ei pyytänyt anteeksi.

Sain tänään vähän siivoiltua, hieman taisin tuota lapsityövoimaa hyväksi käyttää, ja hiljaisuus retriittiä miestä kohtaan uhmasin sen verran, että komensin sen imuroimaan olohuoneen ja makkarin. Mitään se ei ole tässä kämpässä tehnyt (jos ei sohvalla ja sängyssä makaamista lasketa) pitkään aikaan, joten jos nyt vielä toistaiseksi mun kämppistä leikkii niin saa kyllkä jotain se eteen tehdä. Mä oon oikeesti tosi ilkeä, mutta mä en oo nyt enää muutamaan päivään pessy sen pykkejä, vain omani ja lapsen. Samallahan ne siinä koneessa pyörisi, mutta periaatekysymys. Totesin sille yhtenä päivänä, että alan tehdä asioita sen hyväksi sitten ku sekin alkaa tehdä jotain meidän hyväksi. Tämä vaatteiden pesu nyt lienee ainoa tapa jolla voin sen osottaa. Kämppä nt on pidettävä suht kuosissa, koska täällä asutaan me muutkin. Miehen käyttämiä astioitakin potuttaa suuresti keräillä ympäri kämppää tiskikoneeseen, mutta en halua että alkvat haisemaan makuuhuoneessa tai olohuoneessa. Hän on siirtynyt syömään omia aikojaan, enimmäkseen iltaisin ja öisin. Ei syö meidän kanssa. Harvoin edes samaa ruokaa vaikka ruuat on vielä yhteisistä rahoista ostettukin tässä kuussa. Ensikuusta alkaen nekin on sitten omat. Tosin mies siis on edelleen muuttamassa kuun vaihteessa pois, joten pakko ollakin. Asuntoa ei ole kuitenkaan vielä saanut.

Mä tajusin eilen, että mun päällimmäinen tunne miestä kohtaa on viha. Mä olen niin vihainen sille. Hyvänä kakkosena seuraa pettymys. Mutta se viha. Olen niin vihainen, että se voi tehdä näin meille. Että se voi edes harkita jättävänsä meidät. Ja tässä huomaan asettavani itseni ja lapset uhrin asemaan, mitä missään nimessä en haluaisi. Mutta musta tämä on vain niin VÄÄRIN.

Käytännön järjestelyjä.

Jos minulla oli jokin toivonkipinä, että mies vielä mielnsä muuttaisi ja tajuaisi millaisen virheen hän on tekemässä, olen nyt siitä luopunut. Hän vakaasti etsii asuntoa ja on edelleen sitä mieltä, ettei hänellä ole muita vaihtoehtoja.

Se mitä tulee siihen epäilyyn, että onko hänellä toinen nainen, on suuri kysymysmerkki. Sitä en osaa sanoa. Hän itse sen kieltää ja on aika kärkkäästi ollut minulta seksiä vonkaamassa kunnes eilen tein erittäin selväksi, etten siihen kykene. En pysty erottamaan rakkautta ja seksiä toisistaan hänen tapauksessaan, koska tunteita on niin paljon ja se vain satuttaisi lisää. Tästä hän tietysti suuttui. Mutta ajatus siis, että jos hänellä olisi toinen nainen, ei hänen varmaan tarvitsisi seksiä minulta vonkailla.

Ajatuksia, joita pään sisään tällä hetkellä mahtuu.. päällimmäisenä lienee, etten enää haluaisikaan hänen muuttavan mieltään. En voi enää luottaa. Ei meidän suhde voisi ikinä palata entiseen. Tästä selviydytään.

Joku entisen blogini lukija mahtaa muistaakin, että minulla on myös edellisestä suhteesta vanhempi lapsi. Hän on nyt jo reipas eskarilainen, mutta hänen reaktionsa erouutiseen pelottaa. Samaan sysyyn kun vielä vetäistään, että hei, saat pikkusiskon tai -veljen niin eiköhän ole pienen ihmisen pää riittävän pyörällä. Huomioidaan nyt vielä, että tämä on jo toinen ero jonka koettelemaksi hänkin joutuu. Surullista.

Minulla menee koko elämä uusiksi. Olen opiskelija. Opiskelut jäävät nyt osaltani, koska aikuisopiskelijana ovat koulupäivät niin pitkiä (joskus jopa 12h matkoineen) etteivät päiväkodin hoitopäivissä tunnit riitä. Toisekseen en halua olla riippuvainen eksästäni. En halua joutua pyytämään apua lapsen hoidossa, joka ei ole hänen. Toki haluan, että jatkossakin ovat mahdollisimman paljon tekemisissä, mutta en halua olla riippuvainen. Itse saa apuaan ja seuraansa tarjota silloin kun siltä tuntuu.

Eli ensinnä minusta tulee työtön. Eroilmoitus kouluun ja työkkäriin ilmoittautuminen. Kelaan tieto heti kun mies saa asunnon. Asumistuki uusiksi, yh-korotus lapsilisään. Nyt jo heti täytyy opintotuki lakkauttaa. Vuokrasopimus on muutettava ainoastaan minun nimiin. Hankkia kotivakuutus, joka on miehen nimissä.

Toistaiseksi hän on sitä mieltä, ettei ole meiltä mitään huonekaluja tms mukaansa ottamassa, paitsi ehkä patjan, jotta on missä nukkua. Sinänsä aika reilua, koska tavarat ovat suurimmaksi osaksi minun. Kun muutimme yhteen hän toi mukanaan vaatteensa ja minä kaiken muun. Toki joitain hankintoja olemme yhteiselomme aikana tehneet (atk-pöytä, uusi sänky, yöpöydät, pieni kirjahylly, tv-taso, tekstiilejä ja astioita). Tietokone on hankittu myös yhteiselomme aikana, mutta sen saa mies viedä ilman mitään narinoita. Hän tarvitsee sitä työssään ja minulla on kuitenkin tämä läppäri, vaikka vanha onkin, mutta toivottavasti kestää vielä vuoden tai pari.

Mitähän käytännön asioita olen unohtanut ajatella. Olen tehnyt tämän ennenkin, joten mitään paniikkia ei käytännön asioiden pitäisi minulle aiheuttaa. Jotain voi silti tietysti unohtua.

Uusi blogi ja uusi elämä..

Aloitin uuden blogin, jotta en kääntäisi veistä haavassa niille lapsettomille lukijoille, jotka ovat seuranneet matkaani hedelmöityshoitojen läpi plussaan. Tämä blogi sisältää elämää plussan jälkeen.

Niinhän sitä olisi äkkiä luullut, että kaikki maailman toiveet on täyttyneet kun ensimmäisellä icsi-hoidolla juuri me tullaan raskaaksi. Muutama päivä leijutaan pilvissä ja ollaan onnellisia. Suunnitellaan tulevaa ja elämä tuntuu niin ihanalta, että ei mitään rajaa. Mun elämä on täydellistä, kunnes eräänä päivänä...

Juttelemme pienen riidan jälkitunnelmissa mieheni kanssa sängyssä illalla ennen nukkumaan menoa. Tunnen kuinka pieni kinastelu on puhdistanut ilmaa välillämme. Tunnen väärin. Mies pudottaa pommin. "Voisi olla parempi jos me erottaisiin." kuuluu lausahdus viereltäni. SIIS TÄH?? ANTEEKSI?? MITÄ V****A?? Just vasta muutama viikko sitten saatiin tietää että meistä tulee perhe. Ihan oikea, kokonainen perhe. Vaan rakas miehenipä ilmoittaakin ihan kirkkaalta taivaalta että HÄHÄÄ; EIPÄS TULEKAAN!

Voitte kuvitella sitä raivon määrää ja kaikkia niitä muita tunteita sen raivon alla jotka nousivat pintaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun pitäisi olla meidän molempien elämien onnellisin aika käsillä. Olemmehan me kinastelleet ja välillä ihan kunnolla riidelleetkin, mutta ehkä kerran kuussa, ei joka päivä tai edes joka viikko. Suurimmaksi osaksi olemme eläneet sovussa ja minun kuvitelmissani ottaneet etäisyyttä lapsettomuushoitojen tuomaan stressiin ja paineeseen. Vaan kaikessa hiljaisuudessa onkin mieheni ottanut etäisyyttä minuun, näkemättä aiheelliseksi informoida minua asiasta. Edes mainita, että hänellä on epäilyksiä suhteemme suhteen. Ei koko suhteemme aikana hän ole kertaakaan sanonut puolikasta sanaa siihetn suuntaan, että olisin alkanut epäillä, että suhteemme ei ehkä kestäisikään loppuelämää. Ei kaksivuotisen lapsettomuushankkeen aikana. Ei silloin kun mietittiin mennäänkö hoitoihin vai ei. Ei sanan puolikastakaan. Vaan nyt kun olen raskaan, kun meille on syntymässä maaliskuussa yhteinen lapsi. Olen sanaton. Olen sanattoman pettynyt.

Eli ainakin näin aluksi tämä blogi pyörinee aika paljon sen ympärillä, että kuinka meidän ero etenee tai on etenemättä. Kuinka selviydyn ilman miestä pahoinvoinneista, mielialanvaihteluista ja elämästä noin yleensä. Ensi viikon perjantaina on neuvola ja ajattelin sieltä ainakin kysellä jutteluapua, jos ei meille yhdessä niin sitten minulle itselleni ainakin. Neuvolaan olemme kuitenkin näillä näkymin menossa yhdessä.

Yritän niin kovasti olla olematta vihainen. Olla ajattelematta itseäni uhrina. Olla katkeroitumatta. Yritän niin kovasti.