Pikku Prinsessa on syntynyt

18.3 meille syntyi täydellistäkin täydellisempi pikkuinen prinsessa pientä perhettämme täydentämään. Mitat olivat 3600g ja 51cm. <3

Synnytys oli aika pitkä, eikä mennyt ollenkaan niin kuin olisin toivonut. Siitä kuitenkin selvittiin ja lopputulos oli mitä parahin. Kirjoittelen synnytyskertomuksen hieman paremmalla ajalla sitten, toivottavasti joskus lähitulevaisuudessa.

Kotiin päästiin jo toisena päivänä synnytyksestä ja vauva-arki on alkanut sujumaan ehkä hieman liiankin helposti :) Viime yönäkin neiti herätti 23-09 välillä vain kaksi kertaa. Kummallakin kerralla söi n.20 min ja jatkoi heti unia. Mistään rutiineista on turha tietenkään puhua kun ekaa viikkoa elellään, mutta ei mua haittaa ollenkaan saada nukkua öisin, vaikka ajattelinkin, että se tulee olemaan erittäin harvinaista herkkua.

Tuore isä on ollut meillä nyt tutustumassa tyttäreensä ja ollut suureksi avuksi myös esikoisen kanssa. Esikoinen puolestaan tykkää pikkusiskosta hirmuisesti, mutta selvästikin harmittelee kun kaikki ei enää pyörikään hänen ympärillään. Ilkeäksi ei onneksi ole alkanut, mutta hakee kyllä huomiota aiempaa enemmän. Olen sitä pyrkinyt tietysti mahdollisimman paljon antamaan, mutta kyllähän se hieman mietityttää, että kuinka kauan kestää pienellä ihmisellä oppia siihen, ettei maailma pyörikään vain hänen napansa ympärillä. Toisaalta ymmärtää asian hyvin, mutta toisaalta on kuitenkin saanut olla se ainoa lapsi 7 vuotta, joten muutos on suuri.

Opetteluahan tämä on meille kaikille, mutta tätä onnellisuuden ja ylpeyden määrää on mahdotonta kuvailla. En voi uskoa, että rakkauteni määrä on tuplaantunut <3

Suru

Eilen sain kuulla ihania vauvauutisia. Hyvä ystävä monen vuoden takaa sai kolmannen lapsen; Terveen ja oih, niin kauniin tyttövauvan. Eilen ihailin kuvaa facebookissa. Emme ole pitäneet yhteyttä lähiaikoina muutamaa viestin vaihtoa lukuun ottamatta, mutta yhteisten ystävien kautta olemme kokoajan olleet kartalla toistemme kuulumisista ja puolin ja toisin varmasti tiedämme kuinka paljon toinen välittää ja olemme toistemme ajatuksissa, vaikkei yhteyttä ahkerasti pidetäkään. Raskausajat ovat menneet päällekkäin ja kokoajan olen ollut tietoinen kuinka heillä Suomen toisen puolella sujuu, ja uskon heidän myös tietävän meidän kuulumiset.

Eilen toivoin voivani olla läsnä. Toivoin voivani jakaa heidän elämänsä onnellisimpia hetkiä heidän kanssaan. Ikäväkseni se ei ole mahdollista. Onnittelut sain kuitenkin toimitettua perille ihan henkilökohtaisesti. Toivotin onnea koko perheelle täydestä sydämestäni.

Hetki sitten sain puhelimeeni viestin. Tämä pieni enkeli on tänään jättänyt meidät. Hän on lentänyt toisten kaltaistensa luo ihan liian pian. Ihan liian vähän aikaa sai hän olla vanhempiensa ilona ja aurinkona.

Tämä vetää täysin sanattomaksi. Eihän sellaista vain tapahdu. Ei voi eikä saa tapahtua. Kunpa voisin tehdä tai sanoa jotain mikä veisi pois edes osan tuon perheen surusta. Kunpa voisin tehdä jotakin.. Nyt lähetän lähettipalvelun kautta kukkia tuolle pienelle enkelilapselle ja hänen perheelleen. Toivottavasti se kertoo kuinka he ovat ajatuksissani ja kuinka tekisin enemmän jos se olisi suinkin mahdollista.

En osaa kuvata tunnettani. Sanaton itku näkyy päälle päin.

Riittävän hyvä vanhemmuus.

Eilen illalla jäin pitkäksi toviksi pohtimaan tätä uutta (?) käsitettä "riittävän hyvä vanhempi". Aiheesta löytyy kuulemma paljon kirjallisuutta ja nyt suuri aikomukseni olisi sitä etsiä käsiini seuraavalla kirjastoreissulla.

Nyt eron jälkeen on minulla tullut moneen otteeseen erittäin riittämätön olo. Parhaani yritän ja poden huonoa omaatuntoa silloin kun näin ei ole käynyt, mutta isitä huolimatta minusta tuntuu että esikoinen jää nyt todella vähälle huomiolle. Aiemmin talossa oli kaksi aikuista, joista toinen ehti vastailla kysymyksiin ja ihailla lego-rakennelmia silloinkin kun toinen siivosi tai laittoi ruokaa. Nyt olen vain minä yksin ja mun keksittymiskyvyllä ei tehdä kovinkaan montaa asiaa yhtäaikaa. Välillä kun tuntuu ettei onnistu se yksikään. Lisäksi tämä ainainen väsymys on todellinen koettelemus. Haluaisin olla ja viettää aikaa poikani kanssa. Haluaisin tehdä yhdessä enemmän ja käydä ulkona ja olla osallistuva äiti. Nyt vaan tuntuu että en jaksa. Mennään siitä missä aita on matalin. Liikoja ei saisi itseltänsä vaatia, mutta jos meidän yhteiset hetket päivän mittaan on aina vain sohvalla kirjan lukemista tai elokuvan katselua tai lautapelejä pöydän ääressä, ei se tunnu kovin monipuoliselta.

Olen nyt pyrkinyt rauhoittamaan yhden tunnin joka päivä ihan vain poikani kanssa oleiluun. Silloin teemme noita edellä mainittuja asioita, eikä mitään muuta samaan aikaan. Olen pienestä pitäen opettanut lapseni leikkimään myös yksin, joten hän viihtyy hyvin omissa oloissaankin ja jaksaa leikkiä itsekseen. Kuitenkin tuntuu, että välillä minun pitäisi olla siellä läsnä. Kuitenkin leikkiminen hänen kanssaan tuntuu todella teennäiseltä ja vaikealta minulle. Mielikuvituksemme ovat niin eri tasoilla kuten olettaa saattaa aina kun kyseessä on lapsi ja aikuinen. Lisäksi minulla ei ole mitään hajua, mitä 6-vuotiaat pojat haluavat leikeiltänsä. Kyllä nuo miespuoliset henkilöt ovat vain paljon nokkelampia ja sulava liikkeisempiä noissa miesten jutuissa, vaikka kyse olisi vain roboteilla leikkimisestä tai painimatsista sängyllä.

Tämän yhden tunnin toimintatuokion ei tietystikkään onnistu joka päivä, mikäli on kaupass akäyntiä, harrastuksia tai muita menoja. Nukkumaanmenohetki on kuitenkin meille sellainen yhteinen rauhoittumisen paikka. Silloin luetaan iltasatu, mikäli ollaan aikataulussa, eli sängyssä ennen kahdeksaa. Mutta vähintäänkin kysellään päivän kuulumiset ja annetaan pusut ja halit ja toivotetaan hyvät yöt pitkän pitkällä rimpsulla, monella eri kielellä kuten on aina tehty :) Ne on niitä meidän hetkiä. Äiti ja poika-hetkiä.

Olen niin väsynyt olemaan väsynyt.

Harmittelen poikani puolesta kun nyt aikuisen huomio jää hänelä paljon vähemmälle kuin silloin kun talossa oli kaksi aikuista. Kuinka käy kun pikkusisko syntyy? Taas hänen saamansa huomio vähintäänkin puolittuu.. todennäköisesti vauva vaatii ajoittain paljon enemmänkin. Ja äidin väsymys taas moninkertaistuu. Minusta tulee entistä ärhäkämpi, heikkohermoisempi ja lyhyt pinnaisempi.

Voiko minusta riittää tähän kaikkeen..?

Ero(tus)..

Mä olen taas ottanut vähän etäisyyttä blogimaailmaan. Alkoi tuntumaan siltä, että samoja asioita joutuu jauhamaan kokoajan. On erittäin hyvä että minulla on ihmisiä ympärillä kenelle puhua. Niin alan ammattilaisia kuin ystäviäkin. Lisäksi en yhtään aliarvioi blogin merkitystä purkukanavana. Sitten siinä vaan kävi niin, että minusta alkoi tuntumaan, että mua säälitään. Kuunnellaan säälistä ja jokaisessa puhelussa piti nyt kertoa yhtäkkiä kaikki parisuhteen käänteet kaikille. Lisäksi kävi terapauttia ja olisi ehkä sen miehenkin kanssa pitänyt jutella. Sitten se vain jäi. Tänne kirjoittaminen, nimittäin. Tuli kai parisuhdeongelmien yliannostus.

Vähän päivitystä meidän tilanteesta. Paljon on taas tapahtunut ja ehkä jotain uuttakin opittu. Onko se hyvästä vai pahasta niin sitä en vielä osaa sanoa. Mielialat ovat vaihtelevia ja olotila heittelee laidasta laitaan.
Pari viikkoa sitten mies lähti keskiviikkoiltana baariin (oli sairaslomalla). Torstaina mulla puhkesi autosta rengas, juuri kun oli aika hakea esikoinen eskarista. Yritin tietysti miehelle sitten soittaa, mutta eihän hän puhelimeen vastannut. Ei ollut tullut yöksi kotiinkaan, mikä sinänsä baari-iltojen päätteeksi on suht normaalia hänelle. Asiasta on koo parisuhteemme ajan väännetty kättä ja loppujen lopuksi olen antanut periksi sen verran, että voi olla yötä pois kunhan ilmoittaa siitä minulle (esim tekstiviesti), ettei minun tarvitse huolestua. Lisäksi miehellä on myös paha tapa olla vastaamatta puhelimeen.

Keskiviikkona hän ei ilmoittanut, ettei tule yöksi kotiin. Torstaina hän ei vastannut puhelimeen. Hän ei myöskään koskaan vaivautunut soittamaan minulle takaisin. Perjantaina puolenpäivän aikoihin hän tuli kotiin. Aikani odottelin, että jospas sieltä jonkinmoinen selitys tai anteeksipyyntö tulisi, mutta kun ainoat sanat mitä miehestä irtosi oli "Moi." ja myöhemmin "Mitä tuijotat?", en jaksanut minäkään selitellä sen enempiä vaan kun tiesin että on samana päivänä lähdössä viikonlopuksi reissuun niin totesin vain että voi jättää avaimet keittiön pöydälle kuin lähtee.

Dramaattista tai ei, mutta näin tapahtui meidän erilleen muutto. Viimeinkin.

Tästä on nyt pari viikkoa aikaa ja viime viikolla mies kävi nukkumassa yhden yön meidän sohvalla ja tällä viikolla kaksi. Hänellä ei edelleenkään ole asuntoa, mutta päätin etten ala häntä pysyvästi säälistä majoittamaan. Mikäli niitä yöpaikkoja on vuosien varrella aina baari-iltojen päätteeksi löytynyt, niin eiköhän hän jonkun paikan löydä jatkossakin. Yksi ilta hänen kanssaan meillä meni ihan ok. Yritin viritellä keskustelua ja hän keskittyi viettämään aikaa niin minun kuin lapsenkin kanssa. Tällä viikolla kaksi iltaa olikin jo sitten liikaa. Ensimmäinen meni taas suht ok, mutta toisen illan istui vain tietokoneella. (Inhoan tätä yli kaiken!! Ja hän tietää sen.)

Kahden viikon aikana olemme tapaamisten lisäksi jutelleet 2 kertaa puhelimessa (n. 30sek-1min kerrallaan) ja vaihtaneet pariin otteeseen kuulumiset facebookissa, sillojnkin lähinnä hänen siskostaa joka sai tyttövauvan viime lauantaina.

Onhan se ollut ihan kiva kun on täällä ollut. On vienyt lapsen eskariin pari kertaa ja asensi mun tietokoneeseen virusturvan joka oli päässyt vanhenemaan. Tällaisia käytännön asioita. Mutta huomaan, ettei meidän välillä tunnu olevaan mitään romanttisia tunteita. Minulla ei ole häntä ikävä (paitsi joissain käytännön asioissa), minulla on ikävä jotain seuraa. Mutta ihan kuka tahansa kavereistani kelpaisi ja varmasti mieluummin kuin juuri hän. Hän ei saa miussa aikaan mitään suurta tunteiden paloa, epätoivoa tai oikeastaan yhtään mitään tunteita.

Olen tätä asiaa nyt pohtinut tässä parin päivän ajan. En keksi muuta selitystä tunteideni totaaliseen katoamiseen ihan yhtäkkiä kuin luottamuksen häviämisen. Hän on nyt muutaman kerran valehdellut minulle ja perheterapeuteille. Tämä ehkä lisännyt epäluottamusta entisestään. Päällimmäisenä syynä epäluottamuksen syntyyn on kuitenkin tunne siitä että hän oli meitä jättämässä kun ilmoitti yhtäkkiä että muuttaa pois (vaikkei sitten niin saanutkaan aikaiseksi tehtyä). Toinen potenttiaalinen vaihtoehto tunteiden häipymiselle on luottamuksen puutteeseen liittyen, että olen vain sulkenut itseltäni nämä tunnekanavat. En anna itselleni lupaa tuntea mitään, koska uskon, että hän vain satuttaisi meitä uudelleen. Mene ja tiedä.

Meillä on kuitenkin näin ihan hyvä minä ja lapsi kertaa yksi ja puoli :)

"Puolikas" voi kans ihan hyvin. Neuvolalääkärillä käytiin ja eipä siellä kummempia tullut ilmi. Paino oli noussut edellisestä käynnistä n.1kg. Syke kuului vahvasti ja kohtu oli "mukavasti pyöristynyt". RR oli hieman kohonnut edellisestä käynnistä, mutta edelleen ihan normilukemissa. Mittaus suoritettiin tosin heti sen perään kun olin lopettanut puheen mun ja miehen erilleen "muutosta". Eli saattoi olla vähän paineita nostattava puheenaihe juuri takana. Mies tuli myös neuvolaan ihan ominensa (pelkän muistutuksen perusteella neuvola-ajasta), mikä tietysti osoittaa jonkinmoista kiinnostusta ainakin lasta kohtaan.

Kiitokset tunnustuksista, niitä suoneille :) Teen tunnustuspostauksen ensi kerralla. Ajattelen, että kuulette mielummin ensin kuulumisemme ja sen että kaikki on ihan hyvin hiljaisuudesta huolimatta.

itkublogiko?

Bellyn blogitekstiä tältä päivältä lukiessani tajusin jotain. Kopioin tähän suoraan kommentin jonka jätin hänen blogiinsa.

"Pistipäs miettimään omien kirjoituksieni sisältöä :D Blogini ei varsinaisesti ole blogi äitinä tai raskaana olosta, mutta valitusta, itkua ja hampaiden kiristystä löytyy varmasti enemmän kuin mistään muualta. Toisaalta uskon, että osa blogiani lukevista lukevat sitä juuri sen vuoksi että huomaavat, että ainaki jollain menee huonommin kuin heillä itsellään, joten ihan täyttä pettymystä en voisi senkään vuoksi toimittaa. Mutta voisin, ehkä pyrkiä kirjoittamaan välillä myös niistä asioista jotka elämässäni ovat hyvin :) Kiitos muistutuksesta!"

Minullahan on kuitenkin maailman ihanin 6-vuotias. Minä OLEN raskaana. Minulla on katto pään päällä (vaikka uusi koti onkin ollut haaveissa jo pitkään). Olen terve, ainakin fyysisesti. Minulla on aikaa olla äiti ja halua kasvattaa lapseni itse. Haluan olla paras mahdollinen äiti lapsilleni. Ei lapsetkaan aina enkeleitä ole, mutta päivääkään en vaihtaisi. 

Parisuhteeni ja yleensäkin suhde mieheeni on vaikea ja siinä ei tällä hetkellä ole kehumista. Meillä on kuitenkin ollut hyvät hetkemme, joiden voimalla vielä ainakin jaksan yrittää eteenpäin. Meillä on vielä pieni toivonkipinä. Meillä on apua käden ulottuvilla.

Kaikki järjestyy.

Aurinkoista maanantaita kaikille!

Puhu äänellä jonka kuulen.

Olo on kaikinpuolin sitä mistä tässä lauletaan..

Terapiaa..

Mies kävi lääkärillä ja sai reseptin kahteen eri lääkkeeseen. Toinen on masennuslääke ja toinen auttaa unirytmistä kiinnisaamisessa. On ollut tosi kielteinen lääkityksiä kohtaan, mutta lupasi aloittaa lääkitykset.. tosin vasta ensi viikolla, mutta kuitenkin.

Tänään oli tapaaminen perheterapeutin kanssa. Minähän se loppujen lopuksi olin enemmän äänessä. Ehkä liikaakin. Miehelle kun on puhuminen vaikeaa, niin täytyisi hänelle se tila osata antaa. Terapeutti oli mukavan oloinen ja ei asettunut kummanakaan puolelle, ei syyllistänyt. Etsi kummankin puolesta tarinaa niitä hyviä asioita ja näki tärkeimmäksi sen, että meillä on molemmilla kuitenkin tahto saada parisuhde toimimaan jälleen. Lähinnä puhuttiin siitä mikä on tilanne nyt ja mistä kenkä puristaa meillä kummallakin sekä siihen liittyvistä tunteista. Miehen puhuessa minulle tuli ilmi sellaisia asioita, joiden en tiennyt millään tapaa edes liittyvän tähän tilanteeseen tai kriisitilanteeseen, joka meillä on nyt käsillä.

Tulevaisuuteen ja sen suunnitteluun ei menty vielä. Terapeutin mielestä näin tulehtuneessa tilanteessa ei sovi mitään päätöksiä alkaa tekemään, koska ne olisivat hätiköityjä. Hän on varmasti oikeassa. Uusi tapaaminen sovittu viikon päähän ja mikäli ymmärsin oikein on tarkoituksena nyt kummankn miettiä omia ja toisen sanomisia ja siitä sitten lähdetään etenemään ja etsimään jonkinmoista kompromissia.

Itselleni tuli yllätyksenä se ajatus, että huomasin, että yritän muuttaa miestä. Tiedän että se ei ole mahdollista eikä ketään kohtaan oikein. Tiedän myös etten tule siinä koskaan onnistumaan. Miksi sitten yritän? Koen olevani todella takertunut ajatukseen, että tämä suhde on vain saatava toimimaan tavalla tai toisella. En suostu epäonnistumaan taas. En kuitenkaan ole valmis elämään huonossa suhteessa. Olen mielestäni tehnyt jo paljon kompromisseja ja uhrauksia suhteemme eteen ja väistämättä niitä on tehtävä vielä lisää, mikäli haluan tämän toimivaksi. Mies ei ilman muuttumista ehkä kuitenkaan minulle riitä. Hän ei ehkä pysty tarjoamaan sitä mitä minä parisuhteelta toivon ja haluan. Olisiko siis kuitenkin parempi heittää hanskat tiskiin? Eihän minulle mikään riitä kuitenkaan. Haluan se unelmien prinssin Disneyn prinsessa sadusta. Tai edes sen Unelmien Poikamiehen. Tiedän että heitä ei ole olemassa. Silti vaadin paljon, ehkä liikaakin? Onko minulla oikeus vaatia? Teoilla on seuraukset. Jos vaadin ja haluan saada mitä tiedän ansaitsevani onko seuraamuksena viettää loppuelämä yksin? Mitä olen oikeasti valmis uhraamaan tämän parisuhteen eteen? Minuuttani ja sitä millainen ihminen olen tai haluan olla ei voi olla kaupan. En voi tehdä kompromisseja joissa luovun arvoistani ja prioriteeteistä. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni, vaikka suuri osa sitä onkin jo menetetty. En ole valmis luopumaan lasteni rakkauden täyteisestä kodista, tarkoittipa se sitten yhden tai kahden vanhemman perhettä. On paljon asioita joista en ole valmis luopumaan.

Itselleni muistutukseksi kirjoitan ylös vielä ajatuksen, joka käväisi tänään mielessäni.
Jos miehen ei ole mielestäni suotavaa tehdä suuria päätöksiä masennuksen alaisena, voinko minäkään tehdä niitä raskaushormoonien alaisena??

Ahdistus

Mitä se ahdistus sitten oikeasti on, siitä en varmasti tiedä yhtään mitään. Mulla on maallikkoahdistus. Miehen läsnäolo, sen olemus, puhetyyli, katse.. kaikki saa mut tuntemaan oloni todella epämukavaksi. Mieli tekisi itkeä vaan. Miten siitä ihmisestä johon aikoinani rakastuin on tullut tuollainen. Ahdistava. Yritän ymmärtää, yritän kysyä vointia ja muita normaaleja jokapäiväisiä asioita. Vastaukseksi saan tiuskintaa ja epäkunnioittavaa puhetta. Hän ei minua suoranaisesti hauku, mutta on nyt jostain omannut tavan puhua siihen tyyliin, että kaikki on mun syytä.

Eilen illalla mulla meni hermot ihan täysin. Menin sänkyyn, jossa hän jo oli tietokoneensa kanssa. Kysyin aikooko mennä huomenna töihin kun ei tänään (ts siis eilen) sinne ollut selviytynyt. Vastaus oli "En.". Kysyin sitten vointia ja onko nyt oikeasti näin, että hän on niin väsynyt/ahdistunut/jotain, ettei enää kykene edes tihin menemään. Vastaukseksi sain kirosanojen saattelemaan, että mitä se minulle kuuluu ja ei ole minun asia. Hän voi tehdä mitä haluaa, onhan aikuinen ihminen. Eikö hänellä voi vaan muuten olla vapaapäivä (tekee päivätyötä ma-pe). Yritin siihen selvitellä, että kuinka olen hänestä huolissaan ja hän vain käski minun olla hiljaa. Tässä vaiheessa minulla jo valui kyyneleet pitkin poskia, vaikka kuinka yritin pidätellä ja pysyä rauhallisena.

Mies nousi ylös sängystä ja meni tupakalle. Hän EI polta. Kaivoi jostain vaatehuoneen kätköistä jotain mennessään ja meni parvekkeelle. Tässä kohtaa minulla heräsi epäilys, kun miehellä on joskus juhlissa ollut tapana poltella pilveä. En ole asiaa oikein hyväksynyt, mutta en suoranaisesti kieltänytkään, vaan tehnyt vain erittäin selväksi asian, että minun ja minun lapsen kotiini ei tuoda mitään laittomia aineita. Miehellä ja tämän kavereilla on tapana kääriä sätkä tupakasta ja lisätä siihen pilveä joukkoon joten päällimmäinen haju on vain tupakan haju. Parvekkeelta tultuaan hän kävi pesemässä hampaat, juomassa ja vettä tuli sänkyyn. Kysyin mitä hän teki parvekkeella ja hän sanoi polttaneensa tupakan. Kysyin mistä lähtien hän on TUPAKKAA polttanut ja mistä hän sen tupakan oli nyt kaivanut. Vastasi että hänellä oli yksi, kimpaantui taas ja alkoi minulle huutamaan kuinka minä olen ihan v***n ärsyttävä kun kyselen kokoajan ja väitän että hän valehtelee.

Tässä kohdin kysyin erittäin kauniisti, voisiko hän nukkua sohvalla tämän yön. Ei vastannut. Olin ihan rikki, poikki ja ahdistunut. Sanoin että toivoisin hänen menevän nyt sohvalle, koska hänen läsnäolonsa vetää minuakin siihen synkkään ja syvään paikkaan missä hän on. En jaksa tätä enää. Silloin alkoi syyttely; "Kuka oli täällä sängyssä ekana? Mikset voinut vain alkaa nukkumaan kun tulit sänkyyn? Miksi sun täytyy aina kysellä? Itse olet pahan olon itsellesi aiheuttanut. Minä en ole tehnyt mitään." Hän puki vaatteet päälleen ja kysyin mihin hän on menossa sanoi, ettei tiedä, johonkin. Sanoin, että jos hän lähtee keskellä yötä ulos olen minä vain entistä enemmän huolissani. Tekeekö hän itselleen tai muille jotain. Tokaisi vain ettei hän ole tekemässä kenellekään mitään, menee kaverin luo. Lopputulos oli sitten kuitenkin, että ei lähtenyt mihinkään. On viettänyt yön olohuoneessa, en tiedä onko nukkunut. Tänään ei meistä ole kumpikaan sanonut sanaakaan.

Minua ahdistaa. Vein lapsen eskariin ja takaisin tullessa iski ahdistus. Joudun viettämään koko päivän tuon ihmisen kanssa samassa asunnossa. Hän ei mene töihin, hän on siellä koko päivän. Minun oli pakko keksimällä keksiä, mihin voin itse mennä tänään, ettei minun vain tarvitsisi olla tuon ihmisen kanssa samojen seinien sisäpuolella. Kunka voi toinen ihminen saada oloni tuntumaan näin pahaksi. Näin surulliseksi. Näin ahdistuneeksi.

Ja kaiken aikaa jokin muistuttaa minua olemaan stressaamatta, koska vauva kärsii. Siinäpä vasta helppo yhtälö.

Mies ei siis ole tällä viikolla mennyt töihin, mikä lisää huolestuneisuuteni tasoa entisestään. Aiemmin hän on kuitenkin työnsä hoitanut. En edes tiedä onko hän ilmoittanut työpaikalleen, ettei ole tulossa.

Tiedän myös etten taas eilisillan tilannetta ole hoitanut mallikelpoisesti. En ole riittävän vahva. Olen heikko. Olen murtumispisteessä. Mieli tekisi vain nyt heittää mies pihalle koko asunnosta. Niinhän hän alunperin halusi. Pois minun luotani. Miksei hän nyt sitten voi lähteä. Se olisi parempi meille muille. Mutta enhän toki voi sairaalle ihmiselle sanoa, että muuta pois. Mene pois, saat meidät voimaan pahoin. Vaikka mieli tekisi. En voi.

Apua.

Perjantaina äitini tuli kyläilemään meille. Hän ei tiedä meidän vauvanteko yrutyksestä saatikka raskaudesta vielä mitään ja panikoinkin etukäteen, että kuinka saan turvotukseni piilotettua. Tupakoinnin lopetus kuitenkin herättää jo liikaa mielenkiintoa tupakoitsevassa äidissäni. Perjantaina sitten päätin, että uhmaan fysiikan lakeja ja kokeilen jospa farkut mahtuisivat jalkaani kahden kuukauden jälkeen. Ja "zip" hyvin meni. Ei ongelmaa.

Sitten aloin kiinnittää huomiota olotilaani muuten. Aiemmin on pienikin paine alavatsalla tehnyt ikävän tunteen. Nyt kireät farkut eivät aiheuttaneet kipua tai ahdistavaa tunnetta. Minulla ei aamulla llut tullu huono olo, vaikka olin usean tunnin hereillä syömättä mitään. Voimakkaat alavatsakivut olivat myös yöna ikana haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Samoin myös rintojen arkuus. Ja turvotuskin, joka kävi varmasti jo ilmi, kun farkut mahtuivat jalkaan. Tuntojani seurailin eilisen ja tämän päivän ja olo on edelleen pelottavan hyvä. Kävin tänään salilla ja reilu 1,5h treeni ei aiheuttanut mitään kipua tai tuntemuksia vatsalla.

Nyt alkaa paniikki iskeä. Tai on se kai häilynyt ylä puolellani jo tämän pari vuorokautta. Oloani ei yhtään helpota, että mies on tänään ollut taas ihan jossain muissa maailmoissa. Heräsi aamulla kyllä ihan ihmisten aikoihin. Kävi pienen hetken ulkona kuulemma kävelyllä. Palasi takaisin sänkyyn ja makasi siellä seuraavat 5 tuntia tuijotellen kattoon ja seiniin. Yritin useaan otteeseen kysellä että mikä on hätänä ja haluaisiko jutella. Vastaukseksi sain vain, ettei halunnut jutella. Väsyttää ja ahdistaa, muuta ei suostu sanomaan. Lähdin sitten itse salille vain, jotta hän joutuisi nousemaan ylös laittamaan lapselle ruokaa. Kun tulin takaisin vajaa parin tunnin kuluttua makasi mies sohvalla ja lapsi leikki itseksensä. Eikä nyt vielä muutama tunti myöhempään ole sohvalta mies saanut itseänsä ylös. Positiivista jos täytyy löytää niin oli lapsi saanut ruokaa ja näytti mies itsekin syöneen; Kaikki sotkut oli pitkin keittiötä ja uuni päällä kun tulin. Eikä ollut ensimmäinen kerta kun on ihan lyhyen ajan sisällä unohtanu levyn tai uuniin päälle pitkäksi aikaa kunnes minä olen asian huomannut.

Mitä voin enää asioiden eteen tehdä. Olen todella huolissani niin miehen voinnista ja jaksamisesta ja samalla myös omastani. Stressaan kovasti kaikesta ja olen väsynyt kokoajan. Itsetuntoni on rapissut olemattomiin ja minusta tuntuu kuinka mies ja hänen ailahtelevaisuutensa ja tyyli jolla hän minulle puhuu repii mua johonkin syvemmälle. Huomaan ajoittain toivovani, etten olisi raskaana. Pelottavinta kaikessa, että on pariin otteeseen mieleni läpäissyt ajatus, että olisipa tämä r-oireiden yhtäkkinen häviäminen seurausta raskauden keskeytymisestä. Kuvittelen, että olisi helpompi kävellä pois miehen elämästä mikäli meillä ei olisi yhteistä lasta tuloillaan. Olen potenut todella huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Mikäli lapsella ei ole kaikki hyvin tulen syyttämään itseäni siitä koko loppuelämäni. Ei kukaan rakastava ja hyvä äiti tunne näin lastansa (vaikkakin syntymätöntä) kohtaan. Yritän olla vahva. Itsenäinen. Minun on ihan hurjan vaikea pyytää apua. Nyt kärsimme koko perhe, voimme pahoin. Tarvitsemme apua.

Tänään rv 12+2 ja huomenna on onneksi ultra. Miehellä on psyk. lääkärille aika ylihuomenna ja neljän päivän kuluttua on meillä aika perheterapeutille (?).

Jotain, mutta ei kuitenkaan mitään.. :)

Meillä ei ihmeitä täällä ole oikeastaan tapahtunut. Miehen kanssa sain jonkin sortin välirauhan tehtyä eli kai olen saanut omia tunteita jotenkuten kasattua ja yritän taas ymmärtää toista. Vaikka helppoa se ei todellakaan ole. Inhoan itseäni kun taas se olin minä joka mykkäkoulun jälkeen oli sovintoa hiomassa. Niinhän se AINA menee. Ei mies koskaan mitään aloitetta sovintoon tee. Ei ole koskaan tehnyt. Ihan sama kumpi meistä oli se joka on väärin toiminut ja riidan aikaan saanut. Ehkä mä saan sovitteluista kiitosta seuraavassa elämässäni, koska nyt sitä ei ainakaan näytä heruvan.

Nooh, välirauha on ja se kai on pääasia. Yritetään elää suht normaalisti. Ilman läheisyyttä tai minkäänlaista "lempeä" tosin, mutta puhutaan toisillemme kuin ihmiset sentään. Mies on nyt osallistunut kotiutöihin todella kiitettävästi pari päivää, mikä on tosi hyvä koska mä oon ollut tosi väsynyt ja kiukkuinen sen myötä niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Sääliksi on käynyt lapsi-raukkaa. 

Kaksi päivää vielä ekaa kolmatta jäljellä, sitten kai alettais olemaan suht turvallisilla vesillä raskauden suhteen, vaikka eihän sitä koskaan tiedä mitä sattuu ja milloin. Viimeksi tänään meinasi joku hullu teini ajaa mun päälle mopollaan. Säikäytti kyllä todella. Jos olisin ollut askeleen pidemmällä niin olisi osunut. Onneksi ei.

Maanantaina on ultra ja alustavasti puhuttiin, että sen jälkeen kerrottaisiin lapselle pikkusisaruksen tulosta. Toki on vielä aika pikä odotus isoveljellä edessä, mutta haluan myös kertoa muille ja en halua pitää lastani niin "tyhmänä", että hän olisi viimeinen joka ansaitsee tietää. Eikä tätä turvonnutta mahaa kyllä kauaa piilotellakaan. Siihen on alkanut ilmestyä hieman sellaista raskauspyöreyttä, eikä vain pelkkää yleistä turvtusta. Katselin vanhoja valokuvia ja ykkösestä oli minulla rv15 selkeä kumpu alavatsalla havaittavissa ja ilmeisesti samoilla mennään nytkin. Sanovat että toisissa raskauksissa maha tulee esiin ensimmäistä raskautta aiemmin, joten saa nähdä. Mietiskelin kyllä että onko se kohtu jo niin iso, että mahan kuuluu jo näillä viikoilla alkaa näkymään. Sikiö on 4-5cm (pää-perä) pitkä, joten täytyyhän kohdun halkaisijan olla silloin sitä isompi. Kaipa se sieltä pikkuhiljaa työntää läskejä ja muita kerroksia pois tieltään vaikka itse piilotteleekin tiukasti lantioluiden suojassa vielä. :)

Flunssa on nyt hieman helpottanut ja tietysti suuntasin tänään salille. Alkoi vain tuntumaan, että on parempi vaihtoehto treenata pikkuflunssassa kuin menettää järki täällä neljän seinän sisällä. Olo on ollut parempi koko päivän. Huomisaamu kai sen totuuden kertoo. Mulla on nyt hieman alkanut vaatimaan mietintätyötä tuo treenaaminen, kun olen pohtinut, että koska ja miten minun tulisi salitreeniäni alkaa muuttamaan. Soutamisen olen vähentänyt 10 alku- tai loppuverryttelyyn, normaalin 20-30 min sijasta. Vatsalihasliikeistä olen nyt luopunut kokonaan, koska kasvukivut tuolla kohdun seudulla todella kipeät ja jostain luin, ettei normaaleja vatsalihasliikkeitä suositella raskaana oleville. Aikomuksena selvittää mitä sitten voin tehdä. Myös alkaprässit yms joissa maha "rutistuu kasaan" alkavat pikkuhiljaa tuntumaan hieman epämukavilta. Juoksusta ja muusta tärinää aiheuttavasta liikunnasta luovuin jo ennen hoitojen alkua.

Vihainen

Flunssan suhteen tänään on ollu hieman helpompi päivä. Miehen kanssa mennään totaalista mykkäkoulua edelleen. Se yritti mulle alkaa muina miehinä juttelemaan eilen, mutta tyrmäsin sen heti alkunsa ja totesin, että mä en enää ala tähän. Sillon ku on mokannu niin se asia selvitetään ennen kuin mennään muihin keskustelun aiheisiin. Suuttui tästä, ei pyytänyt anteeksi.

Sain tänään vähän siivoiltua, hieman taisin tuota lapsityövoimaa hyväksi käyttää, ja hiljaisuus retriittiä miestä kohtaan uhmasin sen verran, että komensin sen imuroimaan olohuoneen ja makkarin. Mitään se ei ole tässä kämpässä tehnyt (jos ei sohvalla ja sängyssä makaamista lasketa) pitkään aikaan, joten jos nyt vielä toistaiseksi mun kämppistä leikkii niin saa kyllkä jotain se eteen tehdä. Mä oon oikeesti tosi ilkeä, mutta mä en oo nyt enää muutamaan päivään pessy sen pykkejä, vain omani ja lapsen. Samallahan ne siinä koneessa pyörisi, mutta periaatekysymys. Totesin sille yhtenä päivänä, että alan tehdä asioita sen hyväksi sitten ku sekin alkaa tehdä jotain meidän hyväksi. Tämä vaatteiden pesu nyt lienee ainoa tapa jolla voin sen osottaa. Kämppä nt on pidettävä suht kuosissa, koska täällä asutaan me muutkin. Miehen käyttämiä astioitakin potuttaa suuresti keräillä ympäri kämppää tiskikoneeseen, mutta en halua että alkvat haisemaan makuuhuoneessa tai olohuoneessa. Hän on siirtynyt syömään omia aikojaan, enimmäkseen iltaisin ja öisin. Ei syö meidän kanssa. Harvoin edes samaa ruokaa vaikka ruuat on vielä yhteisistä rahoista ostettukin tässä kuussa. Ensikuusta alkaen nekin on sitten omat. Tosin mies siis on edelleen muuttamassa kuun vaihteessa pois, joten pakko ollakin. Asuntoa ei ole kuitenkaan vielä saanut.

Mä tajusin eilen, että mun päällimmäinen tunne miestä kohtaa on viha. Mä olen niin vihainen sille. Hyvänä kakkosena seuraa pettymys. Mutta se viha. Olen niin vihainen, että se voi tehdä näin meille. Että se voi edes harkita jättävänsä meidät. Ja tässä huomaan asettavani itseni ja lapset uhrin asemaan, mitä missään nimessä en haluaisi. Mutta musta tämä on vain niin VÄÄRIN.

Ärsyttävä flunssa ja mies..

Mulla on tosi paha flunssa. Olen juuri lähdössä apteekkiin tutkimaan mitä vaihtoehtoja raskaana olevalla on flunssan hoitoon. Sarvikuonon ajattelin ainakin hankkia.Ennen lähtöä ajattelin tulla kuitenkin purkamaan pahaa oloani tänne, kun ei ole ketään muutakaan..

Eilen illalla olin todella kipeänä ja kysyin sitten mieheltä, että jos voisi toimittaa eskarilaisen koululle töihin mennessään, kun lähtöajat sopivat yksiin kuitenkin. Jotta minä saisin nukkua vähän pitempään, kun koululle kävelyn jälkeen en koskaan enää unta saa vaikka kuinka olisin väsynyt. Hän lupasi. Kyseli vielä onko jotain erikoista muistettvaa tai tarvitseeko koululla tehdä jotain erikoista (ei ole nyt siis kesäloman jälkeen kertaakaan vienyt lasta..). Selitin hänelle asioiden kulun ja kehotin herättämään pojan seitsemältä, jotta ehtii syödä aamupalan ja hoitaa aamupesut ja muut ilman suurempaa kiirusta. Mies lupasi näin tekevänsä.

Aamulla kävin hereillä klo 7, ja huomasin molempien miesten vielä nukkuvan. Jatkoin torkkumista, mutta en uskaltanut syvempään uneen vaipua, en tiedä miksi. Ajattelin kuitenkin, että ehkä mies oli laittanut kellon soimaan vaikka vartin yli ajatellen että saa lapsen eskarikuntoon minua nopeammin.. kävin hereillä taas 7.20. Ei mitään. Lopulta kun avasin silmäni hieman yli puoli kahdeksan eikä vieläkään kumpikaan ollut herännyt, nousin ylös, herätin pojan, keitin puuron, "syotin" lapsen, huolehdin pesut ja vaatteet päälle. Tässä vaiheessa mies nousi ylös. Ei sanonut sanaakaan. Ei minulle, ei pojalle. Istui tietokoneelle. Lähdin viemään poikaa koululle ja kun palasin takaisin oli mies lähtenyt.

Juuri eilen illalla hänelle mainitsin, että en yhtään pidä siitä että hän ei osaa pyytää anteeksi. Siis pyytää toki siinä vaiheessa kun huudan/raivoan/muuten vain huomauatan hänen tehneen jotain väärin tai jättänyt jotain tekemättä. Siloin hän pyytää anteeksi. Mutta ei koskaan ilman minun mainintaa. Vaikka varmasti tietää mokanneensa ilman että minun tarvitsee asiaa hänelle erikseen mainita.

Tänäkin aamuna olisi herätessään voinut vain tokaista, että sori en herännyt, voin kyllä viedä pojan lähtiessäni, mene sä vaan takas nukkumaan ja mä oisin ollut enemmän kuin tyytyväinen. Ihmisiähän me kaikki ollaan ja vahinkoja ja erehdyksiä sattuu. Mutta jos hän on jotain luvannut ja ei sitä tee oli syy mikä hyvänsä niin tarvitseeko minun erikseen huomauttaa, ettet taaskaan tehnyt niinkuin lupasit jotta hän voi pyytää anteeksi. Nyt en aio sanoa mitään. Tuskin sanoo hänkään. Jatkossa en apua pyytele, vaikka pää kainalossa pitäisi koululle raahautua.

Ps. Kohta lähden labraan otattamaan verikokeet. Toivottavasti flunssa ei vaikuta niiden ottoon.. :/

Olenko minä ihminen?

Tämä teksti on kirjoitettu herkässä mielentilassa, eikä siksi sovi otettavaksi liian vakavasti.

Mä olen saannut koulutuksen kuunnella muita ja ymmärtää. Minut on opetettu olemaan tukena ja antamaan aikaa. Ammatissani minun tulee laittaa omat mielipiteet ja asenteet syrjään ja rajattomalla empatiakyvylläni asettua toisen asemaan ja auttaa ja hoitaa ja avustaa. Ja niin edelleen.

Nyt olen raskaana oleva hormoonihirviö joka ei tällä ko hetkellä ole töissä. Mies on masentunut ja sitä pitäisi ymmärtää. Mutta sanoinko jo että olen raskaana oleva hormoonihirviö?? Onko joku joskus maininnut kuinka raskausaikana mielialat vaihtelee? Ja silti mun pitäs olla nyt tässä niin kutsutussa parisuhteessa se vakaa ja järjestelmällinen, järkevästi ajatteleva osapuoli, niinkö? Koska mies on masentunut ja sitä täytyy ymmärtää. Sen hyväksi teen asioita, jotta sillä osi parempi olla ja se tulis iloisemmalle mielelle.

Mitä V****A tapahtui neuvolan esitteissäkin moneen kertaan mainituille "tuleva äiti tarvitsee huomiota" ja "viimeistään tässä vaiheessa tulevan isän on hyvä laittaa omat tarpeensa toiselle sijalle ja keskittyä odottavan äidin hyvinvointiin" ?????

Mä en todellakaan vaadi näitä. Mä en vaadi, että kukaan tekis mun puolesta yhtään sen enempää kuin ennenkään (vaik oishan se joskus kiva), mä en vaadi että mun hyvinvointi ois sen tärkeämpää kuin muidenkaan, paitsi tietysti että mun hyvinvointi on sama kuin kahden ihmisen hyvinvointi. Mutta S*****A sentään mä VAADIN, että mua kohdellaan niin kuin ihmistä! Mua ei tarvitse kohdella niinkuin vaimoa, jos siltä ei tunnu, mutta H******I sentään ihminen se minä kuitenkin olen. Jos sillä ei oo sulle paskankaan väliä, että mä kannan sun lasta sisälläni niin olkoon olematta, mutta ihminen mä silti olen. En mikään roskapussi, jonka voi dumpata tienreunaan kun siltä tuntuu ja kaivaa sieltä ne kuluneet vanhat villasukat pari viikkoa myöhemmin taas käyttöön, ku oli ne sitenki ihan kivat..

Kehotan nyt vielä lukemaan postauksen ensimmäisen lauseen uudelleen! Kiitos!

Masennusta..?

Toissa iltana avasin keskustelua miehen kanssa.. tartuin heti sanoihin, kun hän mainitsi olevansa sekaisin ja masentunut. En ole koskaan ajatellut että mieheni voisi olla masentunut, mutta se osaltaan selittäisi paljon hänen viimeaikaisesta käytöksestään ja näistä yllättävistä elämänmuutoshaluista.

Etsi netistä Beckin masennustestin ja mieheni sai 40 pistettä. Siis 40!! 30 on jo vaikean masennuksen raja ja jo yli 17 pisteen ylityksestä suositellaan lääkärille menoa. En olis ikinä uskonut. Se sanavalinta oli ehkä hänen tapansa pyytää apua ja ehkä hän toivoi minun siihen tarttuvan. Ei vastustellut kun pyysin testin tekemään, ei myöskään yrittänyt peitellä vastauksiaan, vaan ihan minun nähteni vastasi kysymyksiin. Kertoi myös ensimmäistä kertaa lapsettomuustutkimusten ja -hoitojen olleen hänelle rankkoja. Aiemmin minulle hokenut, että ei tarvitse stressata, kuinka asioilla on tapana järjestyä, kuinka kaikelle on tarkoitus ja kyllä se sieltä tulee sitten kun on sen aika. Mutta se olikin hänelle vaikeaa, oikeasti. Suostui myös helposti kun ehdotin lääkärille hakeutumista. Perjantaiaamuna käyn hänet ihan itse saattelemassa päivystävälle hoitajalle ja toivottavasti sieltä saadaan jatkoja piakkoin. Tulostettu versio testistä lähtee hänen mukaansa.

Itselläni on hieman sekava olo. Jotenkin olen ehkä jollain sairaalla tapaa helpottunut. Ehkä tähän outoon käytökseen on jokin syy. Ehkä siellä sisällä jossain on kuitenkin vielä se ihminen johon aikoinaan ihastuin ja rakastuin. Kuitenkin tuntuu tyhmältä ja sairaalta "iloita" toisen sairaudesta. Sitten alan miettimään, miksei hän ole voinut puhua minulle tunteistaan aiemmin. Ei hän ole koskaan ollut puhuja tyyppiä, eli ehkä mun pitäis olla huojentunut myös siitä seikasta, että kaiken tämän draaman keskellä hän on avautunut minulle vaikeista tunteistaan enemmän kuin ehkä koskaan ennen.

Se onko meidän suhde pelastettavissa vaikka masennus saataisiinkin kukistettua on pitkässä kuusessa. Kukaan ei voi tietää miltä osin meidän ns. ongelmat ja miehen tunteet johtuvat masennuksesta ja miltä osin ne ovat "todellisia".

Pitkä prosessi on edessä, sen tiedän nyt. Se aloitetaan eri osoitteista ensi kuun alusta. Toivottavasti yksin olo ja hänen haluamansa oma aika saa ajatuksia selvemmäksi. Itsekään en osaa olla enää niin loukkaantunut, vihainen ja ahdistunut tästä tilanteesta. Jos taustalla on sairaus niin eihän läheistä ihmistä jätetään pulaan sillä hetkellä.

Hän on tässä parin päivän sisällä onnistunut muutaman kerran sanomaan minulle asioita todella loukkaavasti, kuten silloin toissa iltana oli keskustelumme jälkeen jälleen vailla seksiä. Itse en kokenut sitä hyväksi ajatukseksi, ottaen huomioon kuinka en tässä tilanteessa kykene erottamaan tunteitani seksistä ja kuinka se satuttaisi minua vaan entisestään, joten kieltäydyin. Pian hän lähti kaverinsa kanssa "upottamaan ajatukset alkoholiin", olisi halunnut seksiä saadakseen muuta ajateltavaa ja rentoutuakseen rankan keskustelumme jälkeen, mutta "kun en kerta voi sitä hänelle antaa niin täytyy tyytyä alkoholin suomaan vaihtoehtoon". Minulle tuli paha olo tästä, ihan kuin minä tieten tahtoa usuttaisin häntä ryyppäämään. Ja kuinka jos pian hänellä on myös alkoholiongelma niin haluaako hän minun syyttävän itseäni siitäkin - kun en kerta anna seksiä. Tälläkin uhalla kieltäydyin kunniasta jälleen tänään.

Käytännön järjestelyjä.

Jos minulla oli jokin toivonkipinä, että mies vielä mielnsä muuttaisi ja tajuaisi millaisen virheen hän on tekemässä, olen nyt siitä luopunut. Hän vakaasti etsii asuntoa ja on edelleen sitä mieltä, ettei hänellä ole muita vaihtoehtoja.

Se mitä tulee siihen epäilyyn, että onko hänellä toinen nainen, on suuri kysymysmerkki. Sitä en osaa sanoa. Hän itse sen kieltää ja on aika kärkkäästi ollut minulta seksiä vonkaamassa kunnes eilen tein erittäin selväksi, etten siihen kykene. En pysty erottamaan rakkautta ja seksiä toisistaan hänen tapauksessaan, koska tunteita on niin paljon ja se vain satuttaisi lisää. Tästä hän tietysti suuttui. Mutta ajatus siis, että jos hänellä olisi toinen nainen, ei hänen varmaan tarvitsisi seksiä minulta vonkailla.

Ajatuksia, joita pään sisään tällä hetkellä mahtuu.. päällimmäisenä lienee, etten enää haluaisikaan hänen muuttavan mieltään. En voi enää luottaa. Ei meidän suhde voisi ikinä palata entiseen. Tästä selviydytään.

Joku entisen blogini lukija mahtaa muistaakin, että minulla on myös edellisestä suhteesta vanhempi lapsi. Hän on nyt jo reipas eskarilainen, mutta hänen reaktionsa erouutiseen pelottaa. Samaan sysyyn kun vielä vetäistään, että hei, saat pikkusiskon tai -veljen niin eiköhän ole pienen ihmisen pää riittävän pyörällä. Huomioidaan nyt vielä, että tämä on jo toinen ero jonka koettelemaksi hänkin joutuu. Surullista.

Minulla menee koko elämä uusiksi. Olen opiskelija. Opiskelut jäävät nyt osaltani, koska aikuisopiskelijana ovat koulupäivät niin pitkiä (joskus jopa 12h matkoineen) etteivät päiväkodin hoitopäivissä tunnit riitä. Toisekseen en halua olla riippuvainen eksästäni. En halua joutua pyytämään apua lapsen hoidossa, joka ei ole hänen. Toki haluan, että jatkossakin ovat mahdollisimman paljon tekemisissä, mutta en halua olla riippuvainen. Itse saa apuaan ja seuraansa tarjota silloin kun siltä tuntuu.

Eli ensinnä minusta tulee työtön. Eroilmoitus kouluun ja työkkäriin ilmoittautuminen. Kelaan tieto heti kun mies saa asunnon. Asumistuki uusiksi, yh-korotus lapsilisään. Nyt jo heti täytyy opintotuki lakkauttaa. Vuokrasopimus on muutettava ainoastaan minun nimiin. Hankkia kotivakuutus, joka on miehen nimissä.

Toistaiseksi hän on sitä mieltä, ettei ole meiltä mitään huonekaluja tms mukaansa ottamassa, paitsi ehkä patjan, jotta on missä nukkua. Sinänsä aika reilua, koska tavarat ovat suurimmaksi osaksi minun. Kun muutimme yhteen hän toi mukanaan vaatteensa ja minä kaiken muun. Toki joitain hankintoja olemme yhteiselomme aikana tehneet (atk-pöytä, uusi sänky, yöpöydät, pieni kirjahylly, tv-taso, tekstiilejä ja astioita). Tietokone on hankittu myös yhteiselomme aikana, mutta sen saa mies viedä ilman mitään narinoita. Hän tarvitsee sitä työssään ja minulla on kuitenkin tämä läppäri, vaikka vanha onkin, mutta toivottavasti kestää vielä vuoden tai pari.

Mitähän käytännön asioita olen unohtanut ajatella. Olen tehnyt tämän ennenkin, joten mitään paniikkia ei käytännön asioiden pitäisi minulle aiheuttaa. Jotain voi silti tietysti unohtua.

Uusi blogi ja uusi elämä..

Aloitin uuden blogin, jotta en kääntäisi veistä haavassa niille lapsettomille lukijoille, jotka ovat seuranneet matkaani hedelmöityshoitojen läpi plussaan. Tämä blogi sisältää elämää plussan jälkeen.

Niinhän sitä olisi äkkiä luullut, että kaikki maailman toiveet on täyttyneet kun ensimmäisellä icsi-hoidolla juuri me tullaan raskaaksi. Muutama päivä leijutaan pilvissä ja ollaan onnellisia. Suunnitellaan tulevaa ja elämä tuntuu niin ihanalta, että ei mitään rajaa. Mun elämä on täydellistä, kunnes eräänä päivänä...

Juttelemme pienen riidan jälkitunnelmissa mieheni kanssa sängyssä illalla ennen nukkumaan menoa. Tunnen kuinka pieni kinastelu on puhdistanut ilmaa välillämme. Tunnen väärin. Mies pudottaa pommin. "Voisi olla parempi jos me erottaisiin." kuuluu lausahdus viereltäni. SIIS TÄH?? ANTEEKSI?? MITÄ V****A?? Just vasta muutama viikko sitten saatiin tietää että meistä tulee perhe. Ihan oikea, kokonainen perhe. Vaan rakas miehenipä ilmoittaakin ihan kirkkaalta taivaalta että HÄHÄÄ; EIPÄS TULEKAAN!

Voitte kuvitella sitä raivon määrää ja kaikkia niitä muita tunteita sen raivon alla jotka nousivat pintaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun pitäisi olla meidän molempien elämien onnellisin aika käsillä. Olemmehan me kinastelleet ja välillä ihan kunnolla riidelleetkin, mutta ehkä kerran kuussa, ei joka päivä tai edes joka viikko. Suurimmaksi osaksi olemme eläneet sovussa ja minun kuvitelmissani ottaneet etäisyyttä lapsettomuushoitojen tuomaan stressiin ja paineeseen. Vaan kaikessa hiljaisuudessa onkin mieheni ottanut etäisyyttä minuun, näkemättä aiheelliseksi informoida minua asiasta. Edes mainita, että hänellä on epäilyksiä suhteemme suhteen. Ei koko suhteemme aikana hän ole kertaakaan sanonut puolikasta sanaa siihetn suuntaan, että olisin alkanut epäillä, että suhteemme ei ehkä kestäisikään loppuelämää. Ei kaksivuotisen lapsettomuushankkeen aikana. Ei silloin kun mietittiin mennäänkö hoitoihin vai ei. Ei sanan puolikastakaan. Vaan nyt kun olen raskaan, kun meille on syntymässä maaliskuussa yhteinen lapsi. Olen sanaton. Olen sanattoman pettynyt.

Eli ainakin näin aluksi tämä blogi pyörinee aika paljon sen ympärillä, että kuinka meidän ero etenee tai on etenemättä. Kuinka selviydyn ilman miestä pahoinvoinneista, mielialanvaihteluista ja elämästä noin yleensä. Ensi viikon perjantaina on neuvola ja ajattelin sieltä ainakin kysellä jutteluapua, jos ei meille yhdessä niin sitten minulle itselleni ainakin. Neuvolaan olemme kuitenkin näillä näkymin menossa yhdessä.

Yritän niin kovasti olla olematta vihainen. Olla ajattelematta itseäni uhrina. Olla katkeroitumatta. Yritän niin kovasti.