Mies kävi lääkärillä ja sai reseptin kahteen eri lääkkeeseen. Toinen on masennuslääke ja toinen auttaa unirytmistä kiinnisaamisessa. On ollut tosi kielteinen lääkityksiä kohtaan, mutta lupasi aloittaa lääkitykset.. tosin vasta ensi viikolla, mutta kuitenkin.
Tänään oli tapaaminen perheterapeutin kanssa. Minähän se loppujen lopuksi olin enemmän äänessä. Ehkä liikaakin. Miehelle kun on puhuminen vaikeaa, niin täytyisi hänelle se tila osata antaa. Terapeutti oli mukavan oloinen ja ei asettunut kummanakaan puolelle, ei syyllistänyt. Etsi kummankin puolesta tarinaa niitä hyviä asioita ja näki tärkeimmäksi sen, että meillä on molemmilla kuitenkin tahto saada parisuhde toimimaan jälleen. Lähinnä puhuttiin siitä mikä on tilanne nyt ja mistä kenkä puristaa meillä kummallakin sekä siihen liittyvistä tunteista. Miehen puhuessa minulle tuli ilmi sellaisia asioita, joiden en tiennyt millään tapaa edes liittyvän tähän tilanteeseen tai kriisitilanteeseen, joka meillä on nyt käsillä.
Tulevaisuuteen ja sen suunnitteluun ei menty vielä. Terapeutin mielestä näin tulehtuneessa tilanteessa ei sovi mitään päätöksiä alkaa tekemään, koska ne olisivat hätiköityjä. Hän on varmasti oikeassa. Uusi tapaaminen sovittu viikon päähän ja mikäli ymmärsin oikein on tarkoituksena nyt kummankn miettiä omia ja toisen sanomisia ja siitä sitten lähdetään etenemään ja etsimään jonkinmoista kompromissia.
Itselleni tuli yllätyksenä se ajatus, että huomasin, että yritän muuttaa miestä. Tiedän että se ei ole mahdollista eikä ketään kohtaan oikein. Tiedän myös etten tule siinä koskaan onnistumaan. Miksi sitten yritän? Koen olevani todella takertunut ajatukseen, että tämä suhde on vain saatava toimimaan tavalla tai toisella. En suostu epäonnistumaan taas. En kuitenkaan ole valmis elämään huonossa suhteessa. Olen mielestäni tehnyt jo paljon kompromisseja ja uhrauksia suhteemme eteen ja väistämättä niitä on tehtävä vielä lisää, mikäli haluan tämän toimivaksi. Mies ei ilman muuttumista ehkä kuitenkaan minulle riitä. Hän ei ehkä pysty tarjoamaan sitä mitä minä parisuhteelta toivon ja haluan. Olisiko siis kuitenkin parempi heittää hanskat tiskiin? Eihän minulle mikään riitä kuitenkaan. Haluan se unelmien prinssin Disneyn prinsessa sadusta. Tai edes sen Unelmien Poikamiehen. Tiedän että heitä ei ole olemassa. Silti vaadin paljon, ehkä liikaakin? Onko minulla oikeus vaatia? Teoilla on seuraukset. Jos vaadin ja haluan saada mitä tiedän ansaitsevani onko seuraamuksena viettää loppuelämä yksin? Mitä olen oikeasti valmis uhraamaan tämän parisuhteen eteen? Minuuttani ja sitä millainen ihminen olen tai haluan olla ei voi olla kaupan. En voi tehdä kompromisseja joissa luovun arvoistani ja prioriteeteistä. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni, vaikka suuri osa sitä onkin jo menetetty. En ole valmis luopumaan lasteni rakkauden täyteisestä kodista, tarkoittipa se sitten yhden tai kahden vanhemman perhettä. On paljon asioita joista en ole valmis luopumaan.
Itselleni muistutukseksi kirjoitan ylös vielä ajatuksen, joka käväisi tänään mielessäni.
Jos miehen ei ole mielestäni suotavaa tehdä suuria päätöksiä masennuksen alaisena, voinko minäkään tehdä niitä raskaushormoonien alaisena??
Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit
torstai 6. syyskuuta 2012
tiistai 4. syyskuuta 2012
Ahdistus
Mitä se ahdistus sitten oikeasti on, siitä en varmasti tiedä yhtään mitään. Mulla on maallikkoahdistus. Miehen läsnäolo, sen olemus, puhetyyli, katse.. kaikki saa mut tuntemaan oloni todella epämukavaksi. Mieli tekisi itkeä vaan. Miten siitä ihmisestä johon aikoinani rakastuin on tullut tuollainen. Ahdistava. Yritän ymmärtää, yritän kysyä vointia ja muita normaaleja jokapäiväisiä asioita. Vastaukseksi saan tiuskintaa ja epäkunnioittavaa puhetta. Hän ei minua suoranaisesti hauku, mutta on nyt jostain omannut tavan puhua siihen tyyliin, että kaikki on mun syytä.
Eilen illalla mulla meni hermot ihan täysin. Menin sänkyyn, jossa hän jo oli tietokoneensa kanssa. Kysyin aikooko mennä huomenna töihin kun ei tänään (ts siis eilen) sinne ollut selviytynyt. Vastaus oli "En.". Kysyin sitten vointia ja onko nyt oikeasti näin, että hän on niin väsynyt/ahdistunut/jotain, ettei enää kykene edes tihin menemään. Vastaukseksi sain kirosanojen saattelemaan, että mitä se minulle kuuluu ja ei ole minun asia. Hän voi tehdä mitä haluaa, onhan aikuinen ihminen. Eikö hänellä voi vaan muuten olla vapaapäivä (tekee päivätyötä ma-pe). Yritin siihen selvitellä, että kuinka olen hänestä huolissaan ja hän vain käski minun olla hiljaa. Tässä vaiheessa minulla jo valui kyyneleet pitkin poskia, vaikka kuinka yritin pidätellä ja pysyä rauhallisena.
Mies nousi ylös sängystä ja meni tupakalle. Hän EI polta. Kaivoi jostain vaatehuoneen kätköistä jotain mennessään ja meni parvekkeelle. Tässä kohtaa minulla heräsi epäilys, kun miehellä on joskus juhlissa ollut tapana poltella pilveä. En ole asiaa oikein hyväksynyt, mutta en suoranaisesti kieltänytkään, vaan tehnyt vain erittäin selväksi asian, että minun ja minun lapsen kotiini ei tuoda mitään laittomia aineita. Miehellä ja tämän kavereilla on tapana kääriä sätkä tupakasta ja lisätä siihen pilveä joukkoon joten päällimmäinen haju on vain tupakan haju. Parvekkeelta tultuaan hän kävi pesemässä hampaat, juomassa ja vettä tuli sänkyyn. Kysyin mitä hän teki parvekkeella ja hän sanoi polttaneensa tupakan. Kysyin mistä lähtien hän on TUPAKKAA polttanut ja mistä hän sen tupakan oli nyt kaivanut. Vastasi että hänellä oli yksi, kimpaantui taas ja alkoi minulle huutamaan kuinka minä olen ihan v***n ärsyttävä kun kyselen kokoajan ja väitän että hän valehtelee.
Tässä kohdin kysyin erittäin kauniisti, voisiko hän nukkua sohvalla tämän yön. Ei vastannut. Olin ihan rikki, poikki ja ahdistunut. Sanoin että toivoisin hänen menevän nyt sohvalle, koska hänen läsnäolonsa vetää minuakin siihen synkkään ja syvään paikkaan missä hän on. En jaksa tätä enää. Silloin alkoi syyttely; "Kuka oli täällä sängyssä ekana? Mikset voinut vain alkaa nukkumaan kun tulit sänkyyn? Miksi sun täytyy aina kysellä? Itse olet pahan olon itsellesi aiheuttanut. Minä en ole tehnyt mitään." Hän puki vaatteet päälleen ja kysyin mihin hän on menossa sanoi, ettei tiedä, johonkin. Sanoin, että jos hän lähtee keskellä yötä ulos olen minä vain entistä enemmän huolissani. Tekeekö hän itselleen tai muille jotain. Tokaisi vain ettei hän ole tekemässä kenellekään mitään, menee kaverin luo. Lopputulos oli sitten kuitenkin, että ei lähtenyt mihinkään. On viettänyt yön olohuoneessa, en tiedä onko nukkunut. Tänään ei meistä ole kumpikaan sanonut sanaakaan.
Minua ahdistaa. Vein lapsen eskariin ja takaisin tullessa iski ahdistus. Joudun viettämään koko päivän tuon ihmisen kanssa samassa asunnossa. Hän ei mene töihin, hän on siellä koko päivän. Minun oli pakko keksimällä keksiä, mihin voin itse mennä tänään, ettei minun vain tarvitsisi olla tuon ihmisen kanssa samojen seinien sisäpuolella. Kunka voi toinen ihminen saada oloni tuntumaan näin pahaksi. Näin surulliseksi. Näin ahdistuneeksi.
Ja kaiken aikaa jokin muistuttaa minua olemaan stressaamatta, koska vauva kärsii. Siinäpä vasta helppo yhtälö.
Mies ei siis ole tällä viikolla mennyt töihin, mikä lisää huolestuneisuuteni tasoa entisestään. Aiemmin hän on kuitenkin työnsä hoitanut. En edes tiedä onko hän ilmoittanut työpaikalleen, ettei ole tulossa.
Tiedän myös etten taas eilisillan tilannetta ole hoitanut mallikelpoisesti. En ole riittävän vahva. Olen heikko. Olen murtumispisteessä. Mieli tekisi vain nyt heittää mies pihalle koko asunnosta. Niinhän hän alunperin halusi. Pois minun luotani. Miksei hän nyt sitten voi lähteä. Se olisi parempi meille muille. Mutta enhän toki voi sairaalle ihmiselle sanoa, että muuta pois. Mene pois, saat meidät voimaan pahoin. Vaikka mieli tekisi. En voi.
Eilen illalla mulla meni hermot ihan täysin. Menin sänkyyn, jossa hän jo oli tietokoneensa kanssa. Kysyin aikooko mennä huomenna töihin kun ei tänään (ts siis eilen) sinne ollut selviytynyt. Vastaus oli "En.". Kysyin sitten vointia ja onko nyt oikeasti näin, että hän on niin väsynyt/ahdistunut/jotain, ettei enää kykene edes tihin menemään. Vastaukseksi sain kirosanojen saattelemaan, että mitä se minulle kuuluu ja ei ole minun asia. Hän voi tehdä mitä haluaa, onhan aikuinen ihminen. Eikö hänellä voi vaan muuten olla vapaapäivä (tekee päivätyötä ma-pe). Yritin siihen selvitellä, että kuinka olen hänestä huolissaan ja hän vain käski minun olla hiljaa. Tässä vaiheessa minulla jo valui kyyneleet pitkin poskia, vaikka kuinka yritin pidätellä ja pysyä rauhallisena.
Mies nousi ylös sängystä ja meni tupakalle. Hän EI polta. Kaivoi jostain vaatehuoneen kätköistä jotain mennessään ja meni parvekkeelle. Tässä kohtaa minulla heräsi epäilys, kun miehellä on joskus juhlissa ollut tapana poltella pilveä. En ole asiaa oikein hyväksynyt, mutta en suoranaisesti kieltänytkään, vaan tehnyt vain erittäin selväksi asian, että minun ja minun lapsen kotiini ei tuoda mitään laittomia aineita. Miehellä ja tämän kavereilla on tapana kääriä sätkä tupakasta ja lisätä siihen pilveä joukkoon joten päällimmäinen haju on vain tupakan haju. Parvekkeelta tultuaan hän kävi pesemässä hampaat, juomassa ja vettä tuli sänkyyn. Kysyin mitä hän teki parvekkeella ja hän sanoi polttaneensa tupakan. Kysyin mistä lähtien hän on TUPAKKAA polttanut ja mistä hän sen tupakan oli nyt kaivanut. Vastasi että hänellä oli yksi, kimpaantui taas ja alkoi minulle huutamaan kuinka minä olen ihan v***n ärsyttävä kun kyselen kokoajan ja väitän että hän valehtelee.
Tässä kohdin kysyin erittäin kauniisti, voisiko hän nukkua sohvalla tämän yön. Ei vastannut. Olin ihan rikki, poikki ja ahdistunut. Sanoin että toivoisin hänen menevän nyt sohvalle, koska hänen läsnäolonsa vetää minuakin siihen synkkään ja syvään paikkaan missä hän on. En jaksa tätä enää. Silloin alkoi syyttely; "Kuka oli täällä sängyssä ekana? Mikset voinut vain alkaa nukkumaan kun tulit sänkyyn? Miksi sun täytyy aina kysellä? Itse olet pahan olon itsellesi aiheuttanut. Minä en ole tehnyt mitään." Hän puki vaatteet päälleen ja kysyin mihin hän on menossa sanoi, ettei tiedä, johonkin. Sanoin, että jos hän lähtee keskellä yötä ulos olen minä vain entistä enemmän huolissani. Tekeekö hän itselleen tai muille jotain. Tokaisi vain ettei hän ole tekemässä kenellekään mitään, menee kaverin luo. Lopputulos oli sitten kuitenkin, että ei lähtenyt mihinkään. On viettänyt yön olohuoneessa, en tiedä onko nukkunut. Tänään ei meistä ole kumpikaan sanonut sanaakaan.
Minua ahdistaa. Vein lapsen eskariin ja takaisin tullessa iski ahdistus. Joudun viettämään koko päivän tuon ihmisen kanssa samassa asunnossa. Hän ei mene töihin, hän on siellä koko päivän. Minun oli pakko keksimällä keksiä, mihin voin itse mennä tänään, ettei minun vain tarvitsisi olla tuon ihmisen kanssa samojen seinien sisäpuolella. Kunka voi toinen ihminen saada oloni tuntumaan näin pahaksi. Näin surulliseksi. Näin ahdistuneeksi.
Ja kaiken aikaa jokin muistuttaa minua olemaan stressaamatta, koska vauva kärsii. Siinäpä vasta helppo yhtälö.
Mies ei siis ole tällä viikolla mennyt töihin, mikä lisää huolestuneisuuteni tasoa entisestään. Aiemmin hän on kuitenkin työnsä hoitanut. En edes tiedä onko hän ilmoittanut työpaikalleen, ettei ole tulossa.
Tiedän myös etten taas eilisillan tilannetta ole hoitanut mallikelpoisesti. En ole riittävän vahva. Olen heikko. Olen murtumispisteessä. Mieli tekisi vain nyt heittää mies pihalle koko asunnosta. Niinhän hän alunperin halusi. Pois minun luotani. Miksei hän nyt sitten voi lähteä. Se olisi parempi meille muille. Mutta enhän toki voi sairaalle ihmiselle sanoa, että muuta pois. Mene pois, saat meidät voimaan pahoin. Vaikka mieli tekisi. En voi.
maanantai 20. elokuuta 2012
Neuvolakuulumisia
Perjantaina pyörähdettiin neuvolassa (jonka jälkeen lähdettiin viikonlopuksi sukuloimaan, joten siksi päivityksen viivästyminen), josta tärkeimmät kuulumiset tässä:
17.8.2012 rv 10+0
paino 70,5 (eli kesän aikana noussut reilu pari kiloa, lähtöpainoksi ilmoitin 68, josta BMI 23)
RR 110/69 (matalahko, mutta mulle aika korkea, kun monesti jää yläpaineet sinne 100 kieppeille)
B-Hh (hemoglobiini) 140 (tosi hyvä)
Sykkeet saatiin kuulumaan 160+lyontiä/min
Saatiin ajat labraan (S-Tr1Seul+ Veriryhmä ja muut..?) 24.8., Ultraan 3.9. (jolloin siis rv12+3) ja Seuraava neuvola+lääkäri 24.9.
Saatiin myös iso kasa kaikenlaista lukemista ja oheiskrääsää, johon en reissumme vuoksi ole vielä ehtinyt tutustua kummemmin.
Mies kävi samalla reissulla mys hoitajalla ja sai ajan psyk lääkärille ens kuun alkuun ja neuvolassakin otettiin meidän tilanne puheeksi ja sieltä lupasi th olla yhteydessä johonkin perheterapeuttiin/perhetyöntekijään (tai joku semmonen..), joka ottaa sitten meihin yhteyttä ja hänen kanssaan olisi mahdollista päästä jutustelemaan, ilmeisesti suhteellisen lyhyellä jonotusajalla.
Eli elämä näyttää nyt ehkä hieman valoisammalta :)
17.8.2012 rv 10+0
paino 70,5 (eli kesän aikana noussut reilu pari kiloa, lähtöpainoksi ilmoitin 68, josta BMI 23)
RR 110/69 (matalahko, mutta mulle aika korkea, kun monesti jää yläpaineet sinne 100 kieppeille)
B-Hh (hemoglobiini) 140 (tosi hyvä)
Sykkeet saatiin kuulumaan 160+lyontiä/min
Saatiin ajat labraan (S-Tr1Seul+ Veriryhmä ja muut..?) 24.8., Ultraan 3.9. (jolloin siis rv12+3) ja Seuraava neuvola+lääkäri 24.9.
Saatiin myös iso kasa kaikenlaista lukemista ja oheiskrääsää, johon en reissumme vuoksi ole vielä ehtinyt tutustua kummemmin.
Mies kävi samalla reissulla mys hoitajalla ja sai ajan psyk lääkärille ens kuun alkuun ja neuvolassakin otettiin meidän tilanne puheeksi ja sieltä lupasi th olla yhteydessä johonkin perheterapeuttiin/perhetyöntekijään (tai joku semmonen..), joka ottaa sitten meihin yhteyttä ja hänen kanssaan olisi mahdollista päästä jutustelemaan, ilmeisesti suhteellisen lyhyellä jonotusajalla.
Eli elämä näyttää nyt ehkä hieman valoisammalta :)
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Masennusta..?
Toissa iltana avasin keskustelua miehen kanssa.. tartuin heti sanoihin, kun hän mainitsi olevansa sekaisin ja masentunut. En ole koskaan ajatellut että mieheni voisi olla masentunut, mutta se osaltaan selittäisi paljon hänen viimeaikaisesta käytöksestään ja näistä yllättävistä elämänmuutoshaluista.
Etsi netistä Beckin masennustestin ja mieheni sai 40 pistettä. Siis 40!! 30 on jo vaikean masennuksen raja ja jo yli 17 pisteen ylityksestä suositellaan lääkärille menoa. En olis ikinä uskonut. Se sanavalinta oli ehkä hänen tapansa pyytää apua ja ehkä hän toivoi minun siihen tarttuvan. Ei vastustellut kun pyysin testin tekemään, ei myöskään yrittänyt peitellä vastauksiaan, vaan ihan minun nähteni vastasi kysymyksiin. Kertoi myös ensimmäistä kertaa lapsettomuustutkimusten ja -hoitojen olleen hänelle rankkoja. Aiemmin minulle hokenut, että ei tarvitse stressata, kuinka asioilla on tapana järjestyä, kuinka kaikelle on tarkoitus ja kyllä se sieltä tulee sitten kun on sen aika. Mutta se olikin hänelle vaikeaa, oikeasti. Suostui myös helposti kun ehdotin lääkärille hakeutumista. Perjantaiaamuna käyn hänet ihan itse saattelemassa päivystävälle hoitajalle ja toivottavasti sieltä saadaan jatkoja piakkoin. Tulostettu versio testistä lähtee hänen mukaansa.
Itselläni on hieman sekava olo. Jotenkin olen ehkä jollain sairaalla tapaa helpottunut. Ehkä tähän outoon käytökseen on jokin syy. Ehkä siellä sisällä jossain on kuitenkin vielä se ihminen johon aikoinaan ihastuin ja rakastuin. Kuitenkin tuntuu tyhmältä ja sairaalta "iloita" toisen sairaudesta. Sitten alan miettimään, miksei hän ole voinut puhua minulle tunteistaan aiemmin. Ei hän ole koskaan ollut puhuja tyyppiä, eli ehkä mun pitäis olla huojentunut myös siitä seikasta, että kaiken tämän draaman keskellä hän on avautunut minulle vaikeista tunteistaan enemmän kuin ehkä koskaan ennen.
Se onko meidän suhde pelastettavissa vaikka masennus saataisiinkin kukistettua on pitkässä kuusessa. Kukaan ei voi tietää miltä osin meidän ns. ongelmat ja miehen tunteet johtuvat masennuksesta ja miltä osin ne ovat "todellisia".
Pitkä prosessi on edessä, sen tiedän nyt. Se aloitetaan eri osoitteista ensi kuun alusta. Toivottavasti yksin olo ja hänen haluamansa oma aika saa ajatuksia selvemmäksi. Itsekään en osaa olla enää niin loukkaantunut, vihainen ja ahdistunut tästä tilanteesta. Jos taustalla on sairaus niin eihän läheistä ihmistä jätetään pulaan sillä hetkellä.
Hän on tässä parin päivän sisällä onnistunut muutaman kerran sanomaan minulle asioita todella loukkaavasti, kuten silloin toissa iltana oli keskustelumme jälkeen jälleen vailla seksiä. Itse en kokenut sitä hyväksi ajatukseksi, ottaen huomioon kuinka en tässä tilanteessa kykene erottamaan tunteitani seksistä ja kuinka se satuttaisi minua vaan entisestään, joten kieltäydyin. Pian hän lähti kaverinsa kanssa "upottamaan ajatukset alkoholiin", olisi halunnut seksiä saadakseen muuta ajateltavaa ja rentoutuakseen rankan keskustelumme jälkeen, mutta "kun en kerta voi sitä hänelle antaa niin täytyy tyytyä alkoholin suomaan vaihtoehtoon". Minulle tuli paha olo tästä, ihan kuin minä tieten tahtoa usuttaisin häntä ryyppäämään. Ja kuinka jos pian hänellä on myös alkoholiongelma niin haluaako hän minun syyttävän itseäni siitäkin - kun en kerta anna seksiä. Tälläkin uhalla kieltäydyin kunniasta jälleen tänään.
Etsi netistä Beckin masennustestin ja mieheni sai 40 pistettä. Siis 40!! 30 on jo vaikean masennuksen raja ja jo yli 17 pisteen ylityksestä suositellaan lääkärille menoa. En olis ikinä uskonut. Se sanavalinta oli ehkä hänen tapansa pyytää apua ja ehkä hän toivoi minun siihen tarttuvan. Ei vastustellut kun pyysin testin tekemään, ei myöskään yrittänyt peitellä vastauksiaan, vaan ihan minun nähteni vastasi kysymyksiin. Kertoi myös ensimmäistä kertaa lapsettomuustutkimusten ja -hoitojen olleen hänelle rankkoja. Aiemmin minulle hokenut, että ei tarvitse stressata, kuinka asioilla on tapana järjestyä, kuinka kaikelle on tarkoitus ja kyllä se sieltä tulee sitten kun on sen aika. Mutta se olikin hänelle vaikeaa, oikeasti. Suostui myös helposti kun ehdotin lääkärille hakeutumista. Perjantaiaamuna käyn hänet ihan itse saattelemassa päivystävälle hoitajalle ja toivottavasti sieltä saadaan jatkoja piakkoin. Tulostettu versio testistä lähtee hänen mukaansa.
Itselläni on hieman sekava olo. Jotenkin olen ehkä jollain sairaalla tapaa helpottunut. Ehkä tähän outoon käytökseen on jokin syy. Ehkä siellä sisällä jossain on kuitenkin vielä se ihminen johon aikoinaan ihastuin ja rakastuin. Kuitenkin tuntuu tyhmältä ja sairaalta "iloita" toisen sairaudesta. Sitten alan miettimään, miksei hän ole voinut puhua minulle tunteistaan aiemmin. Ei hän ole koskaan ollut puhuja tyyppiä, eli ehkä mun pitäis olla huojentunut myös siitä seikasta, että kaiken tämän draaman keskellä hän on avautunut minulle vaikeista tunteistaan enemmän kuin ehkä koskaan ennen.
Se onko meidän suhde pelastettavissa vaikka masennus saataisiinkin kukistettua on pitkässä kuusessa. Kukaan ei voi tietää miltä osin meidän ns. ongelmat ja miehen tunteet johtuvat masennuksesta ja miltä osin ne ovat "todellisia".
Pitkä prosessi on edessä, sen tiedän nyt. Se aloitetaan eri osoitteista ensi kuun alusta. Toivottavasti yksin olo ja hänen haluamansa oma aika saa ajatuksia selvemmäksi. Itsekään en osaa olla enää niin loukkaantunut, vihainen ja ahdistunut tästä tilanteesta. Jos taustalla on sairaus niin eihän läheistä ihmistä jätetään pulaan sillä hetkellä.
Hän on tässä parin päivän sisällä onnistunut muutaman kerran sanomaan minulle asioita todella loukkaavasti, kuten silloin toissa iltana oli keskustelumme jälkeen jälleen vailla seksiä. Itse en kokenut sitä hyväksi ajatukseksi, ottaen huomioon kuinka en tässä tilanteessa kykene erottamaan tunteitani seksistä ja kuinka se satuttaisi minua vaan entisestään, joten kieltäydyin. Pian hän lähti kaverinsa kanssa "upottamaan ajatukset alkoholiin", olisi halunnut seksiä saadakseen muuta ajateltavaa ja rentoutuakseen rankan keskustelumme jälkeen, mutta "kun en kerta voi sitä hänelle antaa niin täytyy tyytyä alkoholin suomaan vaihtoehtoon". Minulle tuli paha olo tästä, ihan kuin minä tieten tahtoa usuttaisin häntä ryyppäämään. Ja kuinka jos pian hänellä on myös alkoholiongelma niin haluaako hän minun syyttävän itseäni siitäkin - kun en kerta anna seksiä. Tälläkin uhalla kieltäydyin kunniasta jälleen tänään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)