Mies kävi lääkärillä ja sai reseptin kahteen eri lääkkeeseen. Toinen on masennuslääke ja toinen auttaa unirytmistä kiinnisaamisessa. On ollut tosi kielteinen lääkityksiä kohtaan, mutta lupasi aloittaa lääkitykset.. tosin vasta ensi viikolla, mutta kuitenkin.
Tänään oli tapaaminen perheterapeutin kanssa. Minähän se loppujen lopuksi olin enemmän äänessä. Ehkä liikaakin. Miehelle kun on puhuminen vaikeaa, niin täytyisi hänelle se tila osata antaa. Terapeutti oli mukavan oloinen ja ei asettunut kummanakaan puolelle, ei syyllistänyt. Etsi kummankin puolesta tarinaa niitä hyviä asioita ja näki tärkeimmäksi sen, että meillä on molemmilla kuitenkin tahto saada parisuhde toimimaan jälleen. Lähinnä puhuttiin siitä mikä on tilanne nyt ja mistä kenkä puristaa meillä kummallakin sekä siihen liittyvistä tunteista. Miehen puhuessa minulle tuli ilmi sellaisia asioita, joiden en tiennyt millään tapaa edes liittyvän tähän tilanteeseen tai kriisitilanteeseen, joka meillä on nyt käsillä.
Tulevaisuuteen ja sen suunnitteluun ei menty vielä. Terapeutin mielestä näin tulehtuneessa tilanteessa ei sovi mitään päätöksiä alkaa tekemään, koska ne olisivat hätiköityjä. Hän on varmasti oikeassa. Uusi tapaaminen sovittu viikon päähän ja mikäli ymmärsin oikein on tarkoituksena nyt kummankn miettiä omia ja toisen sanomisia ja siitä sitten lähdetään etenemään ja etsimään jonkinmoista kompromissia.
Itselleni tuli yllätyksenä se ajatus, että huomasin, että yritän muuttaa miestä. Tiedän että se ei ole mahdollista eikä ketään kohtaan oikein. Tiedän myös etten tule siinä koskaan onnistumaan. Miksi sitten yritän? Koen olevani todella takertunut ajatukseen, että tämä suhde on vain saatava toimimaan tavalla tai toisella. En suostu epäonnistumaan taas. En kuitenkaan ole valmis elämään huonossa suhteessa. Olen mielestäni tehnyt jo paljon kompromisseja ja uhrauksia suhteemme eteen ja väistämättä niitä on tehtävä vielä lisää, mikäli haluan tämän toimivaksi. Mies ei ilman muuttumista ehkä kuitenkaan minulle riitä. Hän ei ehkä pysty tarjoamaan sitä mitä minä parisuhteelta toivon ja haluan. Olisiko siis kuitenkin parempi heittää hanskat tiskiin? Eihän minulle mikään riitä kuitenkaan. Haluan se unelmien prinssin Disneyn prinsessa sadusta. Tai edes sen Unelmien Poikamiehen. Tiedän että heitä ei ole olemassa. Silti vaadin paljon, ehkä liikaakin? Onko minulla oikeus vaatia? Teoilla on seuraukset. Jos vaadin ja haluan saada mitä tiedän ansaitsevani onko seuraamuksena viettää loppuelämä yksin? Mitä olen oikeasti valmis uhraamaan tämän parisuhteen eteen? Minuuttani ja sitä millainen ihminen olen tai haluan olla ei voi olla kaupan. En voi tehdä kompromisseja joissa luovun arvoistani ja prioriteeteistä. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni, vaikka suuri osa sitä onkin jo menetetty. En ole valmis luopumaan lasteni rakkauden täyteisestä kodista, tarkoittipa se sitten yhden tai kahden vanhemman perhettä. On paljon asioita joista en ole valmis luopumaan.
Itselleni muistutukseksi kirjoitan ylös vielä ajatuksen, joka käväisi tänään mielessäni.
Jos miehen ei ole mielestäni suotavaa tehdä suuria päätöksiä masennuksen alaisena, voinko minäkään tehdä niitä raskaushormoonien alaisena??
Ompa hienoa että saatte ulkopuolista apua. Tuntuu pahalta jos teillä on ero edessä. Parisuhde, se paraskin vaatii molemmilta ihan oikeasti työtä, että niistä karikoista selviää. Yksin siihen ei tietenkään pysty. Meillä naisilla on tuo ikävä tapa koittaa muuttaa miestä. Jos sen tilanteen kääntää mielessään toisinpäin, miten siihen reagoisit itse? Minä ainakin haraan kaikin voimin vastaan jos sellaista huomaan. Toinen pitäisi hyväksyä sellaisena kuin tämä on, tai sitten lopettaa koko suhde. Todellakin helpommin sanottu kuin tehty... Itse sitä harjoittelen. Voimia koitoksiin. Kaikki järjestyy lopulta kyllä.
VastaaPoista