sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Apua.

Perjantaina äitini tuli kyläilemään meille. Hän ei tiedä meidän vauvanteko yrutyksestä saatikka raskaudesta vielä mitään ja panikoinkin etukäteen, että kuinka saan turvotukseni piilotettua. Tupakoinnin lopetus kuitenkin herättää jo liikaa mielenkiintoa tupakoitsevassa äidissäni. Perjantaina sitten päätin, että uhmaan fysiikan lakeja ja kokeilen jospa farkut mahtuisivat jalkaani kahden kuukauden jälkeen. Ja "zip" hyvin meni. Ei ongelmaa.

Sitten aloin kiinnittää huomiota olotilaani muuten. Aiemmin on pienikin paine alavatsalla tehnyt ikävän tunteen. Nyt kireät farkut eivät aiheuttaneet kipua tai ahdistavaa tunnetta. Minulla ei aamulla llut tullu huono olo, vaikka olin usean tunnin hereillä syömättä mitään. Voimakkaat alavatsakivut olivat myös yöna ikana haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Samoin myös rintojen arkuus. Ja turvotuskin, joka kävi varmasti jo ilmi, kun farkut mahtuivat jalkaan. Tuntojani seurailin eilisen ja tämän päivän ja olo on edelleen pelottavan hyvä. Kävin tänään salilla ja reilu 1,5h treeni ei aiheuttanut mitään kipua tai tuntemuksia vatsalla.

Nyt alkaa paniikki iskeä. Tai on se kai häilynyt ylä puolellani jo tämän pari vuorokautta. Oloani ei yhtään helpota, että mies on tänään ollut taas ihan jossain muissa maailmoissa. Heräsi aamulla kyllä ihan ihmisten aikoihin. Kävi pienen hetken ulkona kuulemma kävelyllä. Palasi takaisin sänkyyn ja makasi siellä seuraavat 5 tuntia tuijotellen kattoon ja seiniin. Yritin useaan otteeseen kysellä että mikä on hätänä ja haluaisiko jutella. Vastaukseksi sain vain, ettei halunnut jutella. Väsyttää ja ahdistaa, muuta ei suostu sanomaan. Lähdin sitten itse salille vain, jotta hän joutuisi nousemaan ylös laittamaan lapselle ruokaa. Kun tulin takaisin vajaa parin tunnin kuluttua makasi mies sohvalla ja lapsi leikki itseksensä. Eikä nyt vielä muutama tunti myöhempään ole sohvalta mies saanut itseänsä ylös. Positiivista jos täytyy löytää niin oli lapsi saanut ruokaa ja näytti mies itsekin syöneen; Kaikki sotkut oli pitkin keittiötä ja uuni päällä kun tulin. Eikä ollut ensimmäinen kerta kun on ihan lyhyen ajan sisällä unohtanu levyn tai uuniin päälle pitkäksi aikaa kunnes minä olen asian huomannut.

Mitä voin enää asioiden eteen tehdä. Olen todella huolissani niin miehen voinnista ja jaksamisesta ja samalla myös omastani. Stressaan kovasti kaikesta ja olen väsynyt kokoajan. Itsetuntoni on rapissut olemattomiin ja minusta tuntuu kuinka mies ja hänen ailahtelevaisuutensa ja tyyli jolla hän minulle puhuu repii mua johonkin syvemmälle. Huomaan ajoittain toivovani, etten olisi raskaana. Pelottavinta kaikessa, että on pariin otteeseen mieleni läpäissyt ajatus, että olisipa tämä r-oireiden yhtäkkinen häviäminen seurausta raskauden keskeytymisestä. Kuvittelen, että olisi helpompi kävellä pois miehen elämästä mikäli meillä ei olisi yhteistä lasta tuloillaan. Olen potenut todella huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Mikäli lapsella ei ole kaikki hyvin tulen syyttämään itseäni siitä koko loppuelämäni. Ei kukaan rakastava ja hyvä äiti tunne näin lastansa (vaikkakin syntymätöntä) kohtaan. Yritän olla vahva. Itsenäinen. Minun on ihan hurjan vaikea pyytää apua. Nyt kärsimme koko perhe, voimme pahoin. Tarvitsemme apua.

Tänään rv 12+2 ja huomenna on onneksi ultra. Miehellä on psyk. lääkärille aika ylihuomenna ja neljän päivän kuluttua on meillä aika perheterapeutille (?).

1 kommentti:

  1. Törmäsin hiljattain blogiisi ja jäin seuraamaan, koska tilanteesi kosketti.

    Miehesi kuulostaa kyllä oikeasti vakavasti masentuneelta. Ei hän varmasti kiusallaan makaa sohvalla koko päivää ja unohtele asioita. Aika hyvää tsemppausta, että sai kuitenkin ruokittua lapsen. Kokemuksesta tiedän, että masentuneen kanssa on todella vaikea olla. Itse olen nuorena lähtenyt suhteesta keskivaikeasti masentuneen miehen kanssa, koska en kokenut sillä olevan mitään tulevaisuutta. Emme edes asuneet yhdessä saati, että olisi ollut lapsia kuvioissa millään tapaa, mikä toki helpotti päätöksen tekoa. En nähnyt mitään muuta pois pääsyä tilanteesta kuin lopettaa parin vuoden seurustelusuhde kun ei rakkautenikaan siinä tilanteessa kestänyt. Puolisen vuotta taisin kitkutella ihan pelkästä velvollisuuden tunnosta. Tunnen tästä kuitenkin ainakin jollain tasolla syyllisyyttä varmaan loppuikäni, vaikka puhtaasti itseni kannalta päätös oli varmasti hyvä.

    Onneksi olette hakeneet apua ja aikoja on tulossa ihan pian. Toivon todella, että saatte apua tilanteeseenne. Psykiatri ja perheterapia kuulostavat oikein hyviltä. Voisitkohan ehkä saada vielä ihan itsellesi keskusteluapua, jossa pääsisit tuulettamaan tunteitasi ja saamaan ehkä vähän vinkkiä miten masentuneen kanssa kannattaa elää? En ole varma esimerkiksi tuosta miehen "pakottamisesta" toimintaan. Se ei välttämättä auta hänen tilannettaan yhtään ja saattaa vain stressata sinua itseäsi enemmän, jos mies ei toimikaan kuten haluaisit. Tällaisiin mietteisiin voisi olla hyvä saada tukea asiantuntijalta. Lisäksi tarvitsisitte varmasti ihan käytännön apua, ettet itse uupuisi käytännön asioiden jäädessä pääosin sinun harteillesi. Mielenterveyden häiriöt ovat edelleen tabu, joten masennuksesta voi olla vaikea puhua, mutta pystyisitkö kuitenkin pyytämään apua sukulaisilta ja ystäviltä? Kunnaltakin saattaisi olla mahdollista saada kodinhoitoapua, mutta käytännössä se saattaa olla hyvin vaikeaa. Kannattaa kuitenkin kysellä vinkkiä noilta ammattilaisilta, joiden kanssa olette tekemisissä.

    Raskausoireiden katoaminen noilla viikoilla kuulostaa kyllä ihan normaalilta, mutta ymmärrän kyllä hyvin tunteesi sekä raskauden päättymisen toivomisesta että syyllisyyden tuntemisesta siitä. Onneksi omilla ajatuksillaan ei pysty raskautta keskeyttämään. Anna oikeus itsellesi myös ikäviin tunteisiin, koska olet todella hankalassa paikassa nyt.

    Tsemppiä kovasti! Olette ajatuksissani.

    VastaaPoista