itkublogiko?

Bellyn blogitekstiä tältä päivältä lukiessani tajusin jotain. Kopioin tähän suoraan kommentin jonka jätin hänen blogiinsa.

"Pistipäs miettimään omien kirjoituksieni sisältöä :D Blogini ei varsinaisesti ole blogi äitinä tai raskaana olosta, mutta valitusta, itkua ja hampaiden kiristystä löytyy varmasti enemmän kuin mistään muualta. Toisaalta uskon, että osa blogiani lukevista lukevat sitä juuri sen vuoksi että huomaavat, että ainaki jollain menee huonommin kuin heillä itsellään, joten ihan täyttä pettymystä en voisi senkään vuoksi toimittaa. Mutta voisin, ehkä pyrkiä kirjoittamaan välillä myös niistä asioista jotka elämässäni ovat hyvin :) Kiitos muistutuksesta!"

Minullahan on kuitenkin maailman ihanin 6-vuotias. Minä OLEN raskaana. Minulla on katto pään päällä (vaikka uusi koti onkin ollut haaveissa jo pitkään). Olen terve, ainakin fyysisesti. Minulla on aikaa olla äiti ja halua kasvattaa lapseni itse. Haluan olla paras mahdollinen äiti lapsilleni. Ei lapsetkaan aina enkeleitä ole, mutta päivääkään en vaihtaisi. 

Parisuhteeni ja yleensäkin suhde mieheeni on vaikea ja siinä ei tällä hetkellä ole kehumista. Meillä on kuitenkin ollut hyvät hetkemme, joiden voimalla vielä ainakin jaksan yrittää eteenpäin. Meillä on vielä pieni toivonkipinä. Meillä on apua käden ulottuvilla.

Kaikki järjestyy.

Aurinkoista maanantaita kaikille!

Puhu äänellä jonka kuulen.

Olo on kaikinpuolin sitä mistä tässä lauletaan..

Oheissälää...

Katsoin yhtenä iltana elokuvan "What to expect when You're expecting". Kertoo viiden eri naisen raskausajasta ja synnytyksistä. Jokaisen matka omanlaisensa. Kyseessä komedia, ehkä jopa hieman romanttinen sellainen. Elokuvana ei kovin hääppönen, mutta jos on itse raskaana, voi elokuvasta löytää hauskaa ironiaa. Tahattomasti lapsettomille en suosittele, mutta muille kyllä. En nyt tiedä onko reilu 10e elokuvalipun väärti, mutta näin ilmaiseksi katseltuna (en tunnusta tehneeni rikosta :)) ehdottomasti katsomisen arvoinen. :)

Kävin tänään kuuntelemassa ilmaista luennointia lastenvaunuista parissa lastentarvikeliikkeessä. Ehkä hieman hyväksi käyttäjä olo tuli, kun aikomustakaan minulla ei ole ko. liikkeistä vaunuja ostaa. Halusin kuulla ammattilaisen mielipiteitä siitä mitä vaunuissa pitäisi olla (eli KAIKKEA) ja mikä on ehkä turhaa (eli EI MIKÄÄN). Sain jonkinlaisen käsityksen siitä mitä haluaisin vaunuilta. Huomaan kuitenkin olevani niin pinnallinen, että minulle tuo tärkein elementi vaunuissa on kuitenkin se estetiikka. Suurin osa vaunuista on vaan niin hirveen tylsiä!! Vaunut tulen ostamaan kuitenkin ALLE 200e hintaan käytettynä. Silmät ja korvat on jo auki. Käytettynä aion ostaa kaiken muun paitsi turvakaukalon.

Sain kuitenkin päätettyä, että turvakaukaloksi meille tulee Akta Gracon Logico telakalla, koska se on niitä harvoja telakallisia jotka meidän menneen vuosituhannen malliseen autoon saa kiinni. Plus se oli suht edullisen hintainen. Väriä en vielä saanut päätetyksi, vaikka vaihtoehtoja ei hurjan montaa olekaan (kaikki yhtä tylsiä). Mutta tämä nyt siis lienee meidän ensimmäinen suurempi hankinta tässä tulevien viikkojen aikana. Samalla ostosreissulla ostan myös tukivyön mikäli en moista käyettynä löydä aiemmin. Sain kuitenkin kokoni mitattua, eli nyt uskallan ostaa nettikirppareiltakin :) Ainoa asia mikä voi kumota tämän ostospäätöksen on se, että jos joku tuttu tai sukulainen nyt yhtäkkiä ilmottaa myyvänsä minulla hyväkuntoisen telakallisen kaukalon halpan hintaan. Heihin voin ehkä luottaa, että kaukaloa ei ole kolhittu tai tiputeltu, varsinkaan kolaroitu.

Mies lähti tänään reissuun ja tulee vasta maanantaina takaisin, joten minä saan hengähdystauon kaikesta ja viettää laatuaikaa lapsosen kanssa. Kaikki tämä tulee varmasti tarpeeseen. Huomenna nautimme shoppailuista Siivouspäivän merkeissä. Koska haaveilen superlöytöjen tekemisistä rääpäleelle ja joudun ottamaan ykkösen ostoksille mukaan, "jouduimme" kertomaan vauvauutisen hänelle. Lapsi on innoissaan kovin ja mielestäni ymmärsi kiitettävän hyvin, ettei vauva ole tulossa nyt eikä kovin piankaan vielä. Voi se odottavan aika silti vielä käydä kovinkin pitkäksi. Tänään kerroin puhelimitse myös äidilleni, joka oli suht innoissaan hänkin :) Olin huomaavinani mummomaisia hssötyspiirteitä, kun hän alkoi heti miettimään, että täytyisikö meidän muuttaa ja mitä kaikkea täytyy hankkia ja taisi mainita useaan kertaan pitävänsä silmänsä auki kirpputoreja kiertäessään.

Näissä tunnelmissa aloitellaan meillä viikonloppua. Mukavaaa sellaista myös teille kaikille!! :)

Terapiaa..

Mies kävi lääkärillä ja sai reseptin kahteen eri lääkkeeseen. Toinen on masennuslääke ja toinen auttaa unirytmistä kiinnisaamisessa. On ollut tosi kielteinen lääkityksiä kohtaan, mutta lupasi aloittaa lääkitykset.. tosin vasta ensi viikolla, mutta kuitenkin.

Tänään oli tapaaminen perheterapeutin kanssa. Minähän se loppujen lopuksi olin enemmän äänessä. Ehkä liikaakin. Miehelle kun on puhuminen vaikeaa, niin täytyisi hänelle se tila osata antaa. Terapeutti oli mukavan oloinen ja ei asettunut kummanakaan puolelle, ei syyllistänyt. Etsi kummankin puolesta tarinaa niitä hyviä asioita ja näki tärkeimmäksi sen, että meillä on molemmilla kuitenkin tahto saada parisuhde toimimaan jälleen. Lähinnä puhuttiin siitä mikä on tilanne nyt ja mistä kenkä puristaa meillä kummallakin sekä siihen liittyvistä tunteista. Miehen puhuessa minulle tuli ilmi sellaisia asioita, joiden en tiennyt millään tapaa edes liittyvän tähän tilanteeseen tai kriisitilanteeseen, joka meillä on nyt käsillä.

Tulevaisuuteen ja sen suunnitteluun ei menty vielä. Terapeutin mielestä näin tulehtuneessa tilanteessa ei sovi mitään päätöksiä alkaa tekemään, koska ne olisivat hätiköityjä. Hän on varmasti oikeassa. Uusi tapaaminen sovittu viikon päähän ja mikäli ymmärsin oikein on tarkoituksena nyt kummankn miettiä omia ja toisen sanomisia ja siitä sitten lähdetään etenemään ja etsimään jonkinmoista kompromissia.

Itselleni tuli yllätyksenä se ajatus, että huomasin, että yritän muuttaa miestä. Tiedän että se ei ole mahdollista eikä ketään kohtaan oikein. Tiedän myös etten tule siinä koskaan onnistumaan. Miksi sitten yritän? Koen olevani todella takertunut ajatukseen, että tämä suhde on vain saatava toimimaan tavalla tai toisella. En suostu epäonnistumaan taas. En kuitenkaan ole valmis elämään huonossa suhteessa. Olen mielestäni tehnyt jo paljon kompromisseja ja uhrauksia suhteemme eteen ja väistämättä niitä on tehtävä vielä lisää, mikäli haluan tämän toimivaksi. Mies ei ilman muuttumista ehkä kuitenkaan minulle riitä. Hän ei ehkä pysty tarjoamaan sitä mitä minä parisuhteelta toivon ja haluan. Olisiko siis kuitenkin parempi heittää hanskat tiskiin? Eihän minulle mikään riitä kuitenkaan. Haluan se unelmien prinssin Disneyn prinsessa sadusta. Tai edes sen Unelmien Poikamiehen. Tiedän että heitä ei ole olemassa. Silti vaadin paljon, ehkä liikaakin? Onko minulla oikeus vaatia? Teoilla on seuraukset. Jos vaadin ja haluan saada mitä tiedän ansaitsevani onko seuraamuksena viettää loppuelämä yksin? Mitä olen oikeasti valmis uhraamaan tämän parisuhteen eteen? Minuuttani ja sitä millainen ihminen olen tai haluan olla ei voi olla kaupan. En voi tehdä kompromisseja joissa luovun arvoistani ja prioriteeteistä. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni, vaikka suuri osa sitä onkin jo menetetty. En ole valmis luopumaan lasteni rakkauden täyteisestä kodista, tarkoittipa se sitten yhden tai kahden vanhemman perhettä. On paljon asioita joista en ole valmis luopumaan.

Itselleni muistutukseksi kirjoitan ylös vielä ajatuksen, joka käväisi tänään mielessäni.
Jos miehen ei ole mielestäni suotavaa tehdä suuria päätöksiä masennuksen alaisena, voinko minäkään tehdä niitä raskaushormoonien alaisena??

Ahdistus

Mitä se ahdistus sitten oikeasti on, siitä en varmasti tiedä yhtään mitään. Mulla on maallikkoahdistus. Miehen läsnäolo, sen olemus, puhetyyli, katse.. kaikki saa mut tuntemaan oloni todella epämukavaksi. Mieli tekisi itkeä vaan. Miten siitä ihmisestä johon aikoinani rakastuin on tullut tuollainen. Ahdistava. Yritän ymmärtää, yritän kysyä vointia ja muita normaaleja jokapäiväisiä asioita. Vastaukseksi saan tiuskintaa ja epäkunnioittavaa puhetta. Hän ei minua suoranaisesti hauku, mutta on nyt jostain omannut tavan puhua siihen tyyliin, että kaikki on mun syytä.

Eilen illalla mulla meni hermot ihan täysin. Menin sänkyyn, jossa hän jo oli tietokoneensa kanssa. Kysyin aikooko mennä huomenna töihin kun ei tänään (ts siis eilen) sinne ollut selviytynyt. Vastaus oli "En.". Kysyin sitten vointia ja onko nyt oikeasti näin, että hän on niin väsynyt/ahdistunut/jotain, ettei enää kykene edes tihin menemään. Vastaukseksi sain kirosanojen saattelemaan, että mitä se minulle kuuluu ja ei ole minun asia. Hän voi tehdä mitä haluaa, onhan aikuinen ihminen. Eikö hänellä voi vaan muuten olla vapaapäivä (tekee päivätyötä ma-pe). Yritin siihen selvitellä, että kuinka olen hänestä huolissaan ja hän vain käski minun olla hiljaa. Tässä vaiheessa minulla jo valui kyyneleet pitkin poskia, vaikka kuinka yritin pidätellä ja pysyä rauhallisena.

Mies nousi ylös sängystä ja meni tupakalle. Hän EI polta. Kaivoi jostain vaatehuoneen kätköistä jotain mennessään ja meni parvekkeelle. Tässä kohtaa minulla heräsi epäilys, kun miehellä on joskus juhlissa ollut tapana poltella pilveä. En ole asiaa oikein hyväksynyt, mutta en suoranaisesti kieltänytkään, vaan tehnyt vain erittäin selväksi asian, että minun ja minun lapsen kotiini ei tuoda mitään laittomia aineita. Miehellä ja tämän kavereilla on tapana kääriä sätkä tupakasta ja lisätä siihen pilveä joukkoon joten päällimmäinen haju on vain tupakan haju. Parvekkeelta tultuaan hän kävi pesemässä hampaat, juomassa ja vettä tuli sänkyyn. Kysyin mitä hän teki parvekkeella ja hän sanoi polttaneensa tupakan. Kysyin mistä lähtien hän on TUPAKKAA polttanut ja mistä hän sen tupakan oli nyt kaivanut. Vastasi että hänellä oli yksi, kimpaantui taas ja alkoi minulle huutamaan kuinka minä olen ihan v***n ärsyttävä kun kyselen kokoajan ja väitän että hän valehtelee.

Tässä kohdin kysyin erittäin kauniisti, voisiko hän nukkua sohvalla tämän yön. Ei vastannut. Olin ihan rikki, poikki ja ahdistunut. Sanoin että toivoisin hänen menevän nyt sohvalle, koska hänen läsnäolonsa vetää minuakin siihen synkkään ja syvään paikkaan missä hän on. En jaksa tätä enää. Silloin alkoi syyttely; "Kuka oli täällä sängyssä ekana? Mikset voinut vain alkaa nukkumaan kun tulit sänkyyn? Miksi sun täytyy aina kysellä? Itse olet pahan olon itsellesi aiheuttanut. Minä en ole tehnyt mitään." Hän puki vaatteet päälleen ja kysyin mihin hän on menossa sanoi, ettei tiedä, johonkin. Sanoin, että jos hän lähtee keskellä yötä ulos olen minä vain entistä enemmän huolissani. Tekeekö hän itselleen tai muille jotain. Tokaisi vain ettei hän ole tekemässä kenellekään mitään, menee kaverin luo. Lopputulos oli sitten kuitenkin, että ei lähtenyt mihinkään. On viettänyt yön olohuoneessa, en tiedä onko nukkunut. Tänään ei meistä ole kumpikaan sanonut sanaakaan.

Minua ahdistaa. Vein lapsen eskariin ja takaisin tullessa iski ahdistus. Joudun viettämään koko päivän tuon ihmisen kanssa samassa asunnossa. Hän ei mene töihin, hän on siellä koko päivän. Minun oli pakko keksimällä keksiä, mihin voin itse mennä tänään, ettei minun vain tarvitsisi olla tuon ihmisen kanssa samojen seinien sisäpuolella. Kunka voi toinen ihminen saada oloni tuntumaan näin pahaksi. Näin surulliseksi. Näin ahdistuneeksi.

Ja kaiken aikaa jokin muistuttaa minua olemaan stressaamatta, koska vauva kärsii. Siinäpä vasta helppo yhtälö.

Mies ei siis ole tällä viikolla mennyt töihin, mikä lisää huolestuneisuuteni tasoa entisestään. Aiemmin hän on kuitenkin työnsä hoitanut. En edes tiedä onko hän ilmoittanut työpaikalleen, ettei ole tulossa.

Tiedän myös etten taas eilisillan tilannetta ole hoitanut mallikelpoisesti. En ole riittävän vahva. Olen heikko. Olen murtumispisteessä. Mieli tekisi vain nyt heittää mies pihalle koko asunnosta. Niinhän hän alunperin halusi. Pois minun luotani. Miksei hän nyt sitten voi lähteä. Se olisi parempi meille muille. Mutta enhän toki voi sairaalle ihmiselle sanoa, että muuta pois. Mene pois, saat meidät voimaan pahoin. Vaikka mieli tekisi. En voi.

Ultra

Tänään oli ultra. Kaikista pahoista tapahtumista ja ajatuksista huolimatta oli pikkuisella kaikki hyvin <3
Ultrassa näkyi selvästi molemmat jalat ja kädet, varpaat ja sormet, selkäranka ja kylkiluut, aivojen keskilinja, mahalaukku, virtsarakko, nenäluu ja silmien paikat. Syke oli 159 lyöntiä minuutissa. Turvotusta niskapoimussa 1,3mm, mikä kuulemma hyvä sekin. Esikoisella oli "päivää aiemmin" 1,1m. Pitkä oli pää-perämitta (69,3mm) viikkoihin nähden, mutta ei niin paljon, että olisi laskettua aikaa lähdetty muuttamaan. Pitkät oli kuulemma jalatkin.

Ultraus suoritettiin ensin vatsanpeitteiden päältä ja sitten vielä sisäkautta, kun ei niskaturvotusta meinattu saada kunnolla näkösälle. Lopuksi vielä kokeili peitteiden päältä saada hyvää profiilikuvaa meille kotiin viemisiksi, mutta rääpäleen siellä jumppaillessa ei suostunut meille nää näyttämään kuin selkäpuolta. Kuusi kuvaa saatiin kuitenkin mukaan. Ultra oli ihan perus-vanhanaikainen. Kuvat laadultaan mielestäni huonompia kuin esikoisesta 7 vuotta sitten. Rakenneultra rv 21+5, eli vasta marraskuussa. Kyllä se odottavan aika on vaan niin pitkä.

Kyselin vielä, että milloinka tulee yhteydenottoa, mikäli veriseula+ultra yhteenveto herättää huolta ja hoitaja sanoi, että saattavat jo loppuviikoksi ehtiä, mutta ensi viikolla viimeistään. Jos mitään ei kuulu on riski pienempi kuin 1:250, eli voimme huokaista helpotuksesta. Päätimme siis, että odotellaan ensi viikon loppuun ennen kuin aletaan lapselle tai sukulaisille mainostamaan uutta tulokasta. Muutama hyvä ystävä tietää, lähinnä ne jotka ovat hoidoistakin tienneet, mutta muuten ei olla vielä uutisia kovasti jaeltu. Mikäli soitti sairaalalta sitten tulee (mikä voi olla mahdollista, koska hoitoihin liittyy ns. väärän hälytyksen riskikin, on toki mahdollista muutenkin) siirtyy ilouutisten jakelu varmasti vieläkin edemmäs.

Kyllä tää on vaan yhtä jännäämistä tämä raskaana olo. :)

Edit. Lisään nyt kuvan vielä, kun sain skannattua ne koneelle :)

Apua.

Perjantaina äitini tuli kyläilemään meille. Hän ei tiedä meidän vauvanteko yrutyksestä saatikka raskaudesta vielä mitään ja panikoinkin etukäteen, että kuinka saan turvotukseni piilotettua. Tupakoinnin lopetus kuitenkin herättää jo liikaa mielenkiintoa tupakoitsevassa äidissäni. Perjantaina sitten päätin, että uhmaan fysiikan lakeja ja kokeilen jospa farkut mahtuisivat jalkaani kahden kuukauden jälkeen. Ja "zip" hyvin meni. Ei ongelmaa.

Sitten aloin kiinnittää huomiota olotilaani muuten. Aiemmin on pienikin paine alavatsalla tehnyt ikävän tunteen. Nyt kireät farkut eivät aiheuttaneet kipua tai ahdistavaa tunnetta. Minulla ei aamulla llut tullu huono olo, vaikka olin usean tunnin hereillä syömättä mitään. Voimakkaat alavatsakivut olivat myös yöna ikana haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Samoin myös rintojen arkuus. Ja turvotuskin, joka kävi varmasti jo ilmi, kun farkut mahtuivat jalkaan. Tuntojani seurailin eilisen ja tämän päivän ja olo on edelleen pelottavan hyvä. Kävin tänään salilla ja reilu 1,5h treeni ei aiheuttanut mitään kipua tai tuntemuksia vatsalla.

Nyt alkaa paniikki iskeä. Tai on se kai häilynyt ylä puolellani jo tämän pari vuorokautta. Oloani ei yhtään helpota, että mies on tänään ollut taas ihan jossain muissa maailmoissa. Heräsi aamulla kyllä ihan ihmisten aikoihin. Kävi pienen hetken ulkona kuulemma kävelyllä. Palasi takaisin sänkyyn ja makasi siellä seuraavat 5 tuntia tuijotellen kattoon ja seiniin. Yritin useaan otteeseen kysellä että mikä on hätänä ja haluaisiko jutella. Vastaukseksi sain vain, ettei halunnut jutella. Väsyttää ja ahdistaa, muuta ei suostu sanomaan. Lähdin sitten itse salille vain, jotta hän joutuisi nousemaan ylös laittamaan lapselle ruokaa. Kun tulin takaisin vajaa parin tunnin kuluttua makasi mies sohvalla ja lapsi leikki itseksensä. Eikä nyt vielä muutama tunti myöhempään ole sohvalta mies saanut itseänsä ylös. Positiivista jos täytyy löytää niin oli lapsi saanut ruokaa ja näytti mies itsekin syöneen; Kaikki sotkut oli pitkin keittiötä ja uuni päällä kun tulin. Eikä ollut ensimmäinen kerta kun on ihan lyhyen ajan sisällä unohtanu levyn tai uuniin päälle pitkäksi aikaa kunnes minä olen asian huomannut.

Mitä voin enää asioiden eteen tehdä. Olen todella huolissani niin miehen voinnista ja jaksamisesta ja samalla myös omastani. Stressaan kovasti kaikesta ja olen väsynyt kokoajan. Itsetuntoni on rapissut olemattomiin ja minusta tuntuu kuinka mies ja hänen ailahtelevaisuutensa ja tyyli jolla hän minulle puhuu repii mua johonkin syvemmälle. Huomaan ajoittain toivovani, etten olisi raskaana. Pelottavinta kaikessa, että on pariin otteeseen mieleni läpäissyt ajatus, että olisipa tämä r-oireiden yhtäkkinen häviäminen seurausta raskauden keskeytymisestä. Kuvittelen, että olisi helpompi kävellä pois miehen elämästä mikäli meillä ei olisi yhteistä lasta tuloillaan. Olen potenut todella huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Mikäli lapsella ei ole kaikki hyvin tulen syyttämään itseäni siitä koko loppuelämäni. Ei kukaan rakastava ja hyvä äiti tunne näin lastansa (vaikkakin syntymätöntä) kohtaan. Yritän olla vahva. Itsenäinen. Minun on ihan hurjan vaikea pyytää apua. Nyt kärsimme koko perhe, voimme pahoin. Tarvitsemme apua.

Tänään rv 12+2 ja huomenna on onneksi ultra. Miehellä on psyk. lääkärille aika ylihuomenna ja neljän päivän kuluttua on meillä aika perheterapeutille (?).