torstai 9. elokuuta 2012

Uusi blogi ja uusi elämä..

Aloitin uuden blogin, jotta en kääntäisi veistä haavassa niille lapsettomille lukijoille, jotka ovat seuranneet matkaani hedelmöityshoitojen läpi plussaan. Tämä blogi sisältää elämää plussan jälkeen.

Niinhän sitä olisi äkkiä luullut, että kaikki maailman toiveet on täyttyneet kun ensimmäisellä icsi-hoidolla juuri me tullaan raskaaksi. Muutama päivä leijutaan pilvissä ja ollaan onnellisia. Suunnitellaan tulevaa ja elämä tuntuu niin ihanalta, että ei mitään rajaa. Mun elämä on täydellistä, kunnes eräänä päivänä...

Juttelemme pienen riidan jälkitunnelmissa mieheni kanssa sängyssä illalla ennen nukkumaan menoa. Tunnen kuinka pieni kinastelu on puhdistanut ilmaa välillämme. Tunnen väärin. Mies pudottaa pommin. "Voisi olla parempi jos me erottaisiin." kuuluu lausahdus viereltäni. SIIS TÄH?? ANTEEKSI?? MITÄ V****A?? Just vasta muutama viikko sitten saatiin tietää että meistä tulee perhe. Ihan oikea, kokonainen perhe. Vaan rakas miehenipä ilmoittaakin ihan kirkkaalta taivaalta että HÄHÄÄ; EIPÄS TULEKAAN!

Voitte kuvitella sitä raivon määrää ja kaikkia niitä muita tunteita sen raivon alla jotka nousivat pintaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun pitäisi olla meidän molempien elämien onnellisin aika käsillä. Olemmehan me kinastelleet ja välillä ihan kunnolla riidelleetkin, mutta ehkä kerran kuussa, ei joka päivä tai edes joka viikko. Suurimmaksi osaksi olemme eläneet sovussa ja minun kuvitelmissani ottaneet etäisyyttä lapsettomuushoitojen tuomaan stressiin ja paineeseen. Vaan kaikessa hiljaisuudessa onkin mieheni ottanut etäisyyttä minuun, näkemättä aiheelliseksi informoida minua asiasta. Edes mainita, että hänellä on epäilyksiä suhteemme suhteen. Ei koko suhteemme aikana hän ole kertaakaan sanonut puolikasta sanaa siihetn suuntaan, että olisin alkanut epäillä, että suhteemme ei ehkä kestäisikään loppuelämää. Ei kaksivuotisen lapsettomuushankkeen aikana. Ei silloin kun mietittiin mennäänkö hoitoihin vai ei. Ei sanan puolikastakaan. Vaan nyt kun olen raskaan, kun meille on syntymässä maaliskuussa yhteinen lapsi. Olen sanaton. Olen sanattoman pettynyt.

Eli ainakin näin aluksi tämä blogi pyörinee aika paljon sen ympärillä, että kuinka meidän ero etenee tai on etenemättä. Kuinka selviydyn ilman miestä pahoinvoinneista, mielialanvaihteluista ja elämästä noin yleensä. Ensi viikon perjantaina on neuvola ja ajattelin sieltä ainakin kysellä jutteluapua, jos ei meille yhdessä niin sitten minulle itselleni ainakin. Neuvolaan olemme kuitenkin näillä näkymin menossa yhdessä.

Yritän niin kovasti olla olematta vihainen. Olla ajattelematta itseäni uhrina. Olla katkeroitumatta. Yritän niin kovasti.

6 kommenttia:

  1. Ohhoh! En voi käsittääkään mitä käyt läpi juuri nyt. Hedelmöityshoidoilla onnistuminen on jo ihan mieletön asia ja tuntuu puolestasi pahalta, kun et pysty jakaa sitä miehesi kanssa.
    Olisiko kaikki vielä korjattavissa? Onko miehelläsi suhde toiseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Otan kantaa kysymyksiin seuraavassa tekstissäni, joka on valmisteilla.

      Poista
  2. Voi miten kurjalta tuntuu takiasi! :( Eikö miehesi antanut mitään syytä erollenne? Toivottavasti raskaus kuitenkin sujuu hyvin.

    VastaaPoista
  3. Voi ei. :S Nyt vasta eksyin lukemaan tänne, enkä voi käsittää, miksi miehesi noin toimii yhtäkkiä (eikä sitten jo ennen hoitoja ja raskautumista asiasta puhunut.. ei kai ajatus nyt sentään raskauden myötä päähän tullut).
    Toivon sinulla hurjasti voimia tulevaan!

    VastaaPoista
  4. Minäkin mietin, että onko tosiaan niin, ettei asia ole enää korjattavissa? Eikö mikään pariterapia tai mikään auta? Onko mies edes suostuvainen sellaiseen?
    Lapsettomuus on kuitenkin niin valtava kriisi, että se saattaa hyvinkin aiheuttaa ihmisessä kaikenlaisia reaktioita.
    Myötätuntoni on kyllä täysin sinun puolellasi!

    VastaaPoista
  5. Löysin minäkin tänne nyt ja onpa yllättäväksi kääntynyt elämä yhtäkkiä. Aivan ihmetyksessäni vain luin tämän blogin juttujasi raskaudesta ja sitten yhtäkkiä erosta... Ei kai näillä asioille voi mitään, ihminen ei taida loppujen lopuksi voida kyetä tuntemaan toista ihmistä (jos itseäänkään), ja arvaattomia ovat seuraukset. Kovasti voimia uuteen tilanteeseen!

    VastaaPoista